Joskus on päästettävä irti saadakseen taas pitää kiinni. Päästäkseen eteenpäin, kasvaakseen, ollakseen vapaa - onnellinen. On mennyt 2889 päivää siitä, kun me tapasimme. Päiväkirjassani lukee tapaamisestamme näin: "Mua ahdistaa. Se poika tuijotti mua ruskeessa MicMacin paidassaan ja rakastin sitä heti. Mä mietin ettei se ees huomaa mua, mut se huomas. Ja kaikessa oli taikaa. Se lähetti mulle viestin "Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä vai pitääks mun kävellä siit ohi uudestaan?" Mua ahistaa... En tajuu miks. Ja mä särjen sen sydämen." Niin tein, mut säkin särjit mut. Siihen mennessä en tiennyt että kenenkään olis mahdollista tehdä niin. Olin heikko, mutta mun pintaa ei läpäissyt kukaan. Sä pääsit lähemmäs, mutta kun lähestyit sitä maagista rajaa, mä pelästyin ja juoksin karkuun. Sanoit että älä mee ja sanoit pitäväs musta huolta, mut musta ei ollut hyväksymään apua. Pelotit mua tunteillas, en ymmärtänyt miten sä rakastuitkin muhun niin. Juoksin pitkin Porin öisiä katuja nälissäni ja peloissani ja sä jäit seisomaan kyynelsilmin jonnekin kauas. Ja sitä katsetta en oo saanut pois mielestäni vieläkään. Siinä hetkessä me särjettiin toinen toisemme, mutta minä taisin heittää ensimmäisen kiven. Anna anteeks.
Mulla on särkevä ikävä. Se särkee joka paikkaa, se lamauttaa ja sä tuut mun uniin. Ympäröit mut kun sumu. Se on aina se sama uni. Madonna laulaa radiossa ja sä oot kirjottanu mulle viestin peiliin. Nään sun nauravat kasvot ja sen hymyn, jota oon rakastanu enemmän kun mitään hymyä koskaan. Sä hymyilet suullas, silmilläs - SÄ hymyilet. Ihan kokonaan. Se hymy tarttuu läpi kyyneltenkin ja mua naurattaa. Etin sua siinä unessa, ajan sun luo ja oot puhelimen päässä ja puhut sitä ihanaa murretta. Rakastan sun ääntäs, muistan sen täysin vaikken oo kuullut sitä aikoihin. Mua särkee kun muistan sua.
Mä uskon, etten nää sua enää koskaan ja oon hyväksyny et niin sen kai kuuluukin mennä, niin paljon kun haluaisinkin sen olevan jotenkin toisin. Haluaisin meidän saavan kaiken sen, mikä jo kerran melkein tapahtu, mitä me toisillemme luvattiin. Mä lupasin rakastaa sua aina, sä vannoit. Vannomatta paras, kultaseni. Ehkä siinä mentiin pieleen. Nykyään kuulut jollekin muulle, mutta tunnen sut silti lähelläni. Tuut mun uniin puolen vuoden välein, melkein tarkalleen. Näätkö säkin mut unissas, kuuletko mun äänen? Näätkö mun selän, joka kävelee pois ja tunnetko kyyneleet poskillas? Oon pahoillani niistä kyynelistä. En koskaan halunnut, että itket.
Minä päästäisin irti jos pystyisin, ihan totta. En pysty siihen. Olen kirjoittanut päiväkirjani sivuille miljoonat hyvästit ja mitkään niistä eivät riitä. En voi sanoa hyvästi ennekuin menneisyys on selvää. Opettajani sanoi, että syöpäpotilaan paranemisennuste on paljon parempi, jos hänelle jätetään edes hitunen toivoa. Ihminen tarvitsee toivoa jaksaakseen taistella. Minäkin tarvitsen, jotta voisin joskus parantua. Parantua sinusta, meistä ja korjata tämän särkyneen sydämen.
Minun toivoni olet sinä. Vielä jonkin aikaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti