Joskus olet unessa niin todellinen. Ihan kuin olisit siinä oikeasti sanomassa niitä sanoja, joita kaikista eniten haluan kuulla. Helpotus humahtaa lävitseni kuin aalto. Huh. Kyllä minä tiesin, että haluat minut. Minä niin tiesin sen. Ei niistä vaativista käsistä voinut erehtyä. Ja siinä hetkessä, jossa sinä haluat minut, voisin olla ikuisesti. En kaipaa mitään, enkä ketään. Sinä riität ja sinä olet kaikki. Olen niin täynnä ja kokonainen ja ehjä.
Sitten minä herään.
Tässä todellisessa maailmassa sinä et ole minun. Ja olen niin epävarma. En ymmärrä miten saatoin erehtyä niin. Ne huulet halusivat minua ja ne silmät ja ne kädet. Vai olinko niin väärässä? Annoinko oman haluni sekoittua toteen? Halusinko minä sinua niin paljon, etten huomannut inhoa katseessasi? En halunnut huomata. En minä tiedä. En muista. Haluaisin selityksen, päätöksen tälle tarinalle. Mutta en uskalla kysyä. Missä minä olin kun rohkeutta jaettiin?
Kunpa voisin pysyä aina unien maailmassa. Siinä upeassa hattaraisessa hutussa, jossa kaikki on niin kaunista ja pehmeää. Siellä missä ei ole teräviä reunoja ja sanoja, jotka tekevät sydämeeni reikiä. Mutta ne houreiset, hämärät ja sumuisat unet häipyvät yhtä nopeasti kuin tulevatkin. Ne ovat vain houkutuslintuja. Saavat minut kiljumaan halusta ja jättävät sitten haukkomaan henkeäni. Yksin omassa huoneessani. Niin yksin, niin yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti