Sydämeni unohtui ihanaan maahan. Minä nousin lentokoneeseen, sydämeni ei. Se saattoi unohtua jo sinne keikalle, jossa olin niin onnellinen että nauroin katkeamatta. Ja hymyilin. Ja taputin. En ole koskaan ollut niin elossa.
Haluaisin takaisin sinne. Ihmiset hymyilevät, kaduilla tuoksuu ruoka, rasva, kahvi. Puhe soljuu ja pulppuaa. Vanha nainen osuu minuun vahingossa kädellään. "Sorry my dear, everything okay?", hän sanoo ja hymyilee. Oh, yes. Better than okay, I've found my place. In my place.
Olisin jaksanut kävellä niitä katuja loputtomiin. Halusin ahmia itseeni kaiken tuosta kaupungista niissä kahdessa lyhyessä päivässä, jotka sain siellä viettää. Olin niin utelias. Ajatukseni laukkasivat kun kävelin kojujen ja talojen ohi. Mitä kaikkea täällä onkaan tapahtunut, kuinka moni ihminen täällä onkaan kävellyt. Upeaa. Ja minä haluan olla osa sitä. Haluan jäädä tänne ainiaaksi ja katsella pikkuisen kahvilan terassilta aamuisin töihin kiitäviä ihmisiä. Haluan katsoa englantilaista sadetta ikkunastani ja juoda teetä. Haluan mennä työpäivän päätteeksi pubiin, jossa minut jo tunnetaan. Haluan haluan haluan. Miten voikin olla niin kotonaan jossain josta ei tunne ketään? Ehkä juuri siksi.
Mansesta Manchesteriin. I hope it will happen.
In my place. And when the time comes.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti