Istun sohvalla hämärässä, kädessäni vihko. Vihko näyttää väsyneeltä ja vanhalta, kannessaan putoava nalle ja syksyn lehtiä. Kun sen avaa, ensimmäiset sanat ovat "And love said no". Lyijykynä on tuhrinut sivuja kylmällä hopeallaan. Näille sivuille on raavittu päiviä, kuukausia, vuosia. Minuutteja, jotka olivat tärkeitä aikanaan. Näillä sivuilla on kasvutarina tähän päivään. Sattuu lukea, mutta luen kuitenkin. Mitä menneisyydessä on pelättävää? No sinä.
Miksi en muista lukematta, miten vaikeaa sinua oli rakastaa? Miten olitkin silmissäni niin täydellinen, etten tajunnut miten syöt minua sisältäpäin? Teit minuun haavoja, joka päivä uusia viiltoja. Toisinaan parantelit niitä, toisinaan hieroit suolaa. Koskaan en ollut ehjä. En ole vieläkään. Ne haavat polttavat arpina vaatteiden alla.
Olit huumetta. Koukutit minua hitaasti, mutta varmasti. Jonkin aikaa itsesuojeluvaistoni säilyi ja yritin taistella riippuvuutta vastaan. Yritin elää ilman sinua. Mutta ne pienet huumaavat annokset saivat minut sekaisin, järkeni himmeni. Rakastin sinua, voi luoja. Sinulla oli ne kiiluvat silmät ja suorat hampaat, rakastin sinua.
Ne vahvat kädet ja uniset posket, rakastin sinua.
Se ääni ja ne sanat, rakastin sinua.
Olisin hakenut sinulle kuun taivaalta. Ja tähdet. Ja mitä ikinä olisitkin keksinyt pyytää. Ja keksithän sinä vaikka ja mitä. Tiesit, että palvon sinua ja otit siitä kaiken irti. Minä vein, minä toin, minä tulin, minä tein. Ja sinä sieltä korkealta katselit ja nauroit. Ja nautit. Muuramuurahainen pesää rakensi, sinä annoit minun tehdä niin. Sitten lähdit, kun kaikki oli valmista. Ja veit mennessäsi puolet minusta.
Kun sinä lähdit, elämä minussa sammui.
Se näkyy yhä tuon vihkon sivuilta. Jos paperi voisi vuotaa verta, niin noilla sivuilla se vuotaisi. Ne valuisivat tummanpunaista kipua, suuria tahroja. Ja sitten eivät valuisi enää ollenkaan. Ne olisivat kolkkoja, tyhjiä, kylmiä. Niin kuin minäkin olin, ilman sinua.
Rakastin sinua noin 87 päivää lähtösi jälkeenkin. Sekin on vihossa. Yhteensä olen rakastanut sinua n. 1100 päivää. Niin monta. Vieroitus kesti lähes yhtä kauan. Ehkä se jatkuu yhä, miksi muuten kirjoittaisin sinusta nyt? Sinä koukutat nyt jotakuta muuta, jossakin muualla. Silti kädessäni polttaa haava, joka huutaa saada annoksen sinua. Vielä kerran vähän sinua. Sitten ei enää, lupaan. Lupaan lupaan. Yksi haava, sitten riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti