You and me could write a Bad Romance.
Totta tosiaan voisimme, kirjoitammekin. Kuuntelen Jeff Buckleyn Hallelujahia ja itken. Itken yksinäisyyttä, epätoivoa, rakkautta, rakkaudettomuutta, ikävää. Ikävää ennen kaikkea. Kaipaan häntä niin, että sydämeeni palaa reikä. Ja silti en haluaisi nähdä häntä, koska se vie särkyneeseen sydämeen. Hän ei särje sitä, vaan minä. Hän ei koskaan särkisi sitä. Kaiken selvyyden ja sekavuuden kannalta, kutsuttakoon häntä nyt Yyksi. Hän on Yy, harvinaisen rakas sellainen.
Yy sanoi eilen, että kanssani on uskomattoman helppo puhua. Minusta tuntuu samalta. Olemme ennen kaikkea uskomattoman hyviä ystäviä. Hän saa minut aina paremmalle tuulelle ja ymmärtää aina juuri mitä tarkoitan. Kiusoittelemme toisiamme kaikesta mahdollisesta ja nauramme hysteerisinä toistemme jutuille. En kestäisi menettää häntä, edes ystävänä. En tiedä olemmeko edes muuta kuin ystäviä. Tai siis emme ole, koska sovimme niin, mutta silti se menee aina siihen. Kaadumme sänkyyn ja hengitämme toisiamme, olemme yhtä ja olemme yksi. Hän on minussa, minä kiedon hänet ympärilleni ja rajat häilyvät. En tiedä miten voisin koskaan päästää irti.
Ja sitten aina päästän.
Se on kuin sähköisku. Hetki tulee, jolloin muistan miksi tämä on väärin. Ja irroitan hänestä ja väliimme kasvaa sekunneissa kuilu. Se kuilu on musta ja vettä täynnä ja vaikka näen Yyn, en silti tavoita häntä. Minun on käännyttävä pois.
Kaipaan sinua, ymmärrätkö?
Huono romanssi, niin kovin hauras ja huono.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti