No en olis uskonu, jos rehellisiä ollaan. Olin rikki ja pihalla ja sekasin ja sä vaan satuit osumaan paikalle. Tavallaan. Olit tosi kiva, sait mut paremmalle tuulelle ja unohtaan sen paskan, mikä valutti kyyneliä. Sait mut muistamaan mistä oon aikoinaan lähteny ja mitä mun pitäis siitä ajasta muistaa. Sut ainakin. Oot ainut laatuas ja sun avullas palasin kotiin taas. Löysin taas kotiin. Pääsin taas kotiin.
Nyt kun mietin kuluneita viikkoja, en olis mitenkään uskonut tän päättyvän näin. Aavistelin, että ehkä tästä ei tuu mitään vuosisadan rakkaustarinaa, ei varmaan eletä onnellisina elämämme loppuun saakka, mutta en nyt ihan tätäkään odottanut. Koska aattelin sun olevan erilainen. Aattelin, että ehkä sä tunnet mut. Ainakin sen perusluonteen mikä mulla on ja tajuat että en ikinä koskaan milloinkaan loukkais sua. Oikeesti. Tein sen, mutta en tahallaan. Ja siinä se raja menee.
Monen väärinkäsityksen ja huonon valinnan summa ilman minkäänlaisia selityksiä johtaa tähän. Niin se vaan on. Sulla on sun versio ja mulla mun. Mä oon pahoillani, sä et. Mua kiinnostaa, sua ei. Haluaisin pyytää anteeks ja selittää, mutta sä et anna mun tehdä niin. Sä oot jo luovuttanu ja tiedätkö mitä, luulin että sä et luovuttais koskaan. Ihailin sussa just sitä tahtoa ja voimaa. Taisit todistaa mun olleen niin väärässä. Oot yhtä heikko kun minäkin, ehkä heikompikin.
Ja kaikista pahinta tässä on se, että ikävöin sua enemmän kun koskaan ennen. Ja tykkään susta enemmän, kun olin tajunnutkaan. Mutta tajusinko sen liian myöhään? Onko tää peli jo pelattu?
Oo kiltti, sano että vielä on aikaa. Oo kiltti ja oo vahvempi. Oo kiltti, luota muhun ja en koskaan petä lupaustani olla sulle uskollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti