Hyvästit

On pakko kirjoittaa, vaikka sanoja ei olekaan. Menit pois kaksi päivää sitten ja kaipaan sinua jo nyt ihan hirvittävän paljon. Seisoin rinnallasi loppuun asti ja toivon, että tiedät että olisin ottanut kaiken kivun pois, jos olisin voinut. Ainoa mitä kykenin tekemään oli olla siinä ja lohduttaa. Rapsuttaa otsaasti, silittää korviasi. Ja laulaa sinulle sitä laulua, mitä lauloin usein muulloinkin. Kuinka se sattuikaan, en tiennytkään.

"Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken
Päivänsäde viimeinen
Hämärä jo metsään hiipi, Päivänsäde kultasiipi
juuri aikoi lentää eestä sen."

Ja niin sinä lensitkin. Lensit sinne, mistä ei koskaan voi palata. Ei koskaan. En näe sinua koskaan. Tuntuu niin pahalta sanoa tätä, mutta minun on pakko. Minun on hyväksyttävä jotenkin ettet enää ikinä tule takaisin, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Siksi sanon sen todeksi. Et tule takaisin. En enää koskaan näe sinua. En koskaan.

Meillä on muistoja liian vähän. Niitä olisi pitänyt saada lisää, mutta nyt minulle jäivät nämä ja sen on riitettävä. Vaikka minuun nyt sattuu, olen silti kiitollinen että sain tuntea sinut. Opetit minulle paljon ja toit niin paljon iloa. Teit elämästä täällä helpompaa, muistutit kuka olen ja mitä rakastan. Mitä tarvitsen.

Toivon, että olet nyt kipua vailla ja onnellinen. Ja pääsit sinne, missä niityt jatkuvat loputtomiin ja voit kirmata kilpaa kanssa tuulen. Minä rakastan sinua pieni ihmeeni, Päivänsäteeni. Ja olen varma, että sait kultaiset siivet. Kiitos, että olit olemassa ja rakastit minua takaisin, sen pienen hetken.

"Säde vastas: "Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä;
ellen kohta valoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa!"
Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen öisin tallustaa,
hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa. "