Luovun

Kirjoitan nyt ajatuksia, jotka joku oikeastaan ajatteli puolestani, mutta minä työstin nyt loppuun. Olen ehkä suuren ymmärryksen äärellä, ja samalla myös suuren menetyksen äärellä. Mutta saavutan myös sen mitä olen niin pitkään halunnut, saan pitää sinut omanani aina. Luopumalla sinusta nyt, saan pitää sinut luonani aina sellaisena kuin halusinkin. Elämää suurempana, vuosisadan rakkaustarinana.

Joku kirjoitti: "luopuminen on ainoa keino saada pitää itsellään jotain". Ihastuin tähän ajatukseen. Ne jotka olen saanut, ovat muuttaneet merkitystään kunnes heistä on tullut enemmän tai vähemmän merkityksettömiä. Ne joita en saanut ovat pysyneet mielessäni aina, ja edelleen. Niinkuin sinäkin. Olet minulle aina jotain ihmeellistä ja saavuttamatonta ja rakastan sinua edelleen näiden kaikkien vuosien jälkeen. Toisinkuin heitä, jotka olivat aikansa vierelläni ja lähtivät. He menivät ja veivät mukanaan kaiken.

Jos me oikeasti saataisiin toisemme, se pilaisi varmaan ihan kaiken. Mikään ei ole niin ihmeellistä kun se mitä meidän pään sisässä on, kukaan ei ole ihmeellinen joka ikinen päivä. Ihmeellisenä oleminen ja erityisen esittäminen on helvetin väsyttävää. Me väsyttäis. Minä väsyisin.

Jos päästän nyt irti, lakkaan tavoittelemasta sua, niin saan pitää sut aina. Saan pitää sen ihmeellisen unelman susta ja musta ja porilaisista illoista. Saan kuulla sen murteen päässäni joka päivä ja ne sanat, joita haluaisin kuulla sun sanovan, mutta jotka ei oikeasti edes ole sun sanoja. Ne on mun sanoja, sun äänellä. Ja se ei oo totta.

Luovun susta, mutta en siitä unelmasta. Koskaan.