perjantai 12. maaliskuuta 2010

Pysähdy

Joskus, pienen hetken ajan, kaikki on täydellisen hyvin. Korviini kantautuu kaunis musiikki, vastapäätä istuu ystävä, joka hymyilee. Hän on minun, minun rakas ystäväni ja hän tekee hetkestä täydellisen. Hän sanoo tässä hetkessä olevan jotain tuttua juuri sillä hetkellä, kun minä ajattelen samaa. Hän tuntee minut ja se riittää. Me nauramme katuvalolle joka sammuu. Jota pelkään aina ilman häntä.

Mutta hetket on rakennettu palasista, jotka eivät ole pysyviä. Ne on niin helppo murtaa, ihan liian helppo. Ja vaikka kuinka roikun hyvyydessä, suru tunkee läpi. Sen kiemurtelevat lonkerot tunkeutuvat minuun, enkä saa henkeä. Pelkään. Tällainenko elämä minulle oli tarkoitettu? Täynnä riittämättömyyttä.

Tämä ei riitä.


"Hei milloin hanat aukeaa
Minä tahtoisin unohtaa
Siis laskekaahan lasiin lisää juotavaa
En näistä öistä mitään saa
Ilman sinua kai koskaan
En öistä minä mitään saa"


En kai saanut kuin sinut, silloin joskus. Ja nyt on pärjättävä muistoilla. Riittävätkö ne sinulle?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti