Ja milloin minusta tuli kostonhimoinen? En ole koskaan tunnistanut sitä osaksi minua, mutta nyt hymy hiipii huulilleni kun ajattelen itseäni kaverisi sylissä ja sinä katsot silmät mustuen meitä. Luulit kestäväsi sen, eikö vain, mutta nyt sinuun sattuu. Sinua särkee, tiedän sen ja minä elän kivustasi. Kun en muuta saa. Enkä enää edes halua, meidän intohimomme ovi sulkeutui jo kauan sitten, enkä halua avata sitä enää koskaan.

Sitäpaitsi pilasit minulta nautinnon. Kun yritän nauttia hänestä, mielessäni välkkyy vain sinä. Sinä, sinä, sinä. Sinun kasvosi, sinun silmäsi. Sinun huulesi, sinun kätesi. Kätesi. Annoit minulle rakkauden käsiin, mutta mitkään eivät tunnu miltään. Sinun kätesi tuntuivat.

Muistan yhden kuvan sinusta, jota en enää löydä mistään. Sinulla on sininen paita ja katsot pää kallellaan kameraan ja hymyilet sellaista hymyä, että minua itkettää. Hymysi on aina saanut sydämeni hyppimään voltteja kierteellä kerien ja silmäni kostuivat, kun kohdistit hymysi minulle. Koska se hymy oli täynnä rakkautta. Miksi tulimme tähän pisteeseen, jossa kaikki mitä haluan on kosto sinulle?

Niin. Miten tähän pisteeseen päästiin? Tuhannen ja yhden mutkan kautta, suurin osa niistä oli ihan tarpeettomia. Olisimmeko olleet ikuisesti yhdessä, jos olisin kaatunut syliisi silloin kun sitä eniten halusit. Tai jos emme ikuisesti niin olisimmeko saaneet tarpeeksi aikaa, sen verran että hymysi ei olisi saanut minua enää itkemään. Sen verran, että minä olisin voinut unohtaa helpommin sinut ja meidät. Tai ainakin muistella hymyillen. Lämmöllä.

Nyt muistelen ja vihaan.

En sinua, vaan itseäni.