Ja sitten puhelimesta kuului hänen äänensä ja minä en voi uskoa sitä. Ääni, jonka olen toivonut kuulevani. Ääni, joka saa minut tärisemään. Ja murre, jota rakastan. Minun teki mieleni huutaa, ei riemusta vaan pelosta. Älä tee tätä taas, jooko. Hajotat minut aina niin kovin pieniin palasiin. Kestää kauan koota ne takaisin, ja aina jotain jää puuttumaan. Varastat joka kerta osan minua. Milloinkohan sinulla on enemmän palasia kuin minulla? Vai ohitimmeko sen pisteen jo vuosia sitten.
Ja sinulla on taito, jokin vaisto, ilmestyä elämääni juuri kun sitä vähiten tarvitsen. Ja odotan. Ajatukseni ovat nyt jonkun muun mukana ja sitten sinä tulet ja riuhtaiset minut irti. Miksi? Antaisit olla jo, ei se tule koskaan toimimaan. Olemme kaukana toisistamme. Välissämme oli maileja, alusta alkaen. Ja niitä ei voi kuroa millään.
Mikset ole onnellinen? Tai anna itsesi olla. Sinulla on joku, jota sinun täytyy rakastaa, koska olet pysynyt hänen luonaan jo niin monta vuotta. Vai etkö uskalla lähteä? Tai osaa. Tai pysty. Halua. Olet vain kyllästynyt ja tarvitset minua herättämään jotain sinussa. Mutta minulla on muukin tarkoitus.
Tarkoitus olla täällä jossain, mahdollisimman kaukana, ilman sinua. Onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti