Joskus huutaminen kannattaa. Ainakin silloin, kun suljet korvas multa. Oot tehny niin jo liian pitkään, käännät vaan selkääs ja oot kun et tuntis mua. Mutta kun tunnet, oot aina tuntenu. Ettäs kehtaat. Ja nyt riittää. Mä en enää välitä kuka kuulee tai kuka saa tietää. En mä oo sun mikään kaappirakkautes, suuri salaisuutes. ETTÄS KEHTAAT.
Olla niinku et rakastais mua.
En voi arvostaa sua enää, kaikki kunnioitus on ihan nollassa. Joskus ihailin sitä kuinka rohkeesti näytät tuntees. Sua pelotti paljon vähemmän kertoo, että rakastat mua, kun mua sanoo samat sanat sulle. Kerroit mulle usein ja kauniisti ja joka kerta mua pelotti vähemmän, ahdisti enemmän. Mut kunnioitin sua. Nyt en. Oon tajunnu et kerrot tunteista, joita et kuitenkaan myönnä itelles. Et varmaankaan valehtele, mut pelaat jotain suurta elämäs shakkipeliä, joissa taidat syödä vaan omia sotilaitas. Se on typerää, enkä oo koskaan välittäny typeristä ihmisistä. Tyhmä saa olla, muttei idiootti. Sä luulet olevas hyvä ihminen niin kauan, kun totuus pysyy salassa. Miten sulta on voinu mennä ohi semmonen asia kun rehellisyys. Ja miten se kannattaa. Kaikkia arvoja vastaan ei kannata kapinoida.
Mä todella uskon, että meillä on yhteinen sielu. Tai oli, nyt se saattaa olla revennyt. Revitty. Ja mä todella uskoin, että kun saat pääs selvitettyä niin valitset oikein ja teet oikein. Kärsit ne huudot, kärsit ne kyyneleet, anot anteeksi ja käännyt siihen suuntaan mihin pitikin. Uskoin. Mutta se usko ei kanna enää tän pidemmälle. Ja jos tuut vielä mun eteen niin huudan. Ihan varmasti jumalauta huudan, koska mä oon ansainnu muutakin kun sun pois kävelevän selän.
Muistan sen ääriviivat jo ulkoo.
Ja kyllä, minä kehtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti