Haava revittiin auki. Olin peitellyt sen niin hyvin, hoivannut sitä kuin lasta. Vaihtanut kääreitä, laittanut salvaa. Se oli paranemaan päin, muistutti itsestään enää harvoin. Lähinnä silloin, kun kuuntelin puhettasi illoista takkatulen ääressä tai kun kuulin hänen menneen kihloihin. Hänen, joka lähti vain vuosi sitten elämästäni. Virtaava vesi ei jäädy. Minä olen umpijäässä.
"Niin tyhjä taas, kun olet pois tää talo on.
Me ovi haassa ollaan vain, pois valo on.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan"
Sillä hetkellä, kun painoit pääsi syliini, haava aukesi. Se oli kuin terävä viilto keskelle haavaa, muistutit minua kaikesta siitä, mitä tarvitsisin joka ikinen päivä. En ole puoliksikaan niin vahva kuin annan kaikkien ymmärtää. Olen heikko, minulla on arka paikkani. Minun haavani. Jonka sinä revit auki kerta toisensa jälkeen.
"Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin.
Ja kun yksin sänkyyn kömmin, talo naristi nurkkiaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan"
Ja se ei ole edes sinun vikasi. Sinä et edes tiedä repiväsi minuun viiltoja, et ymmärrä että ne vanhatkaan eivät ole arpeutuneet. Et tiedä, koska minä en osaa kertoa. Olen edessäsi kuin koiranpentu, kiehnään ja kerjään - palvon sinua. Sekoitat sen varmaan iloon ja ystävyyteen, ei se ole sitä. Se on hätää, pelkoa, anomista. Anon sinua rakastamaan minua, mutta sinä käännät selkääsi. Ethän muuta voi.
"Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin.
Turhaan murhetta vastaan taistelin.
Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse
Minua laivataan.
Voi kuinka me sinua kaivataan"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti