Nyt on koittanut hetki sanoa hyvästit niille, jotka ovat pitäneet minua pystyssä, kun kaikki muut ovat kääntäneet selkänsä. Ne kaksi, jotka olivat aina kanssani, ovat nyt lähdössä. Hyvistä syistä, sentään, mutta silti en jaksa ymmärtää miksi tämänkin piti mennä näin?
Ja kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan.
On tullut aika miettiä sekä omaa, mutta ennen kaikkea näiden kahden parasta. Olen ollut itsekäs niin pitkään, he ansaitsevat enemmän. He ansaitsevat omakotitaloja, vihreitä niittyjä, luita, makkaroita, aurinkoa. Tennispalloja, sateenkaaria, mutalammikoita. Ja minä en voi enää tarjota sitä kaikkea. En enää jaksa, vaikka niin pitkään olen yrittänyt.
Jotkut taistelut hävitään, toiset voittaa joku muu.
Eikä minulla ole sanoja. En voi sanoa hyvästi, koska se ei riitä. En voi sanoa, että nähdään taas, kun emme ehkä nää. Sanon rakastan teitä, mutta sekin on liian vähän.
Olitte perhe.
Olitte elämä.
Olitte kaikki.
Ja olette. Minne ikinä menettekin, en voi seurata, mutta ajatukseni ovat aina luonanne. Ja sinä musta kulkurini, minun oma sattumani, olet se joka nosti minut tähän elämään takaisin.
Nauti, koska mikään ei ole tässä maailmassa kauniimpaa, kuin se riemu millä sinä elät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti