Tämä talo on niin tyhjä nyt, kun kaksi on poissa. Se on sieluton, kolkko. Avara. Liian hiljainen, äänetön. Hengetön. Minusta ei ole täyttämään yksin heidän paikkaansa.
Onko heillä kaikki hyvin, onhan?
Hain lohtua häneltä, Yyltä. Hän ei oikein ymmärrä suruani, mutta vei ajatukset muualle hyvin tehokkaasti. Ja hänen tuoksunsa oli huumaava, hänen silmiinsä oli niin helppo hukkua. Hän oli niin lähellä, kuuntelin hänen hengitystään ja siihen rytmiin minunkin oli helpompi hengittää. Lähestulkoon unohdin ne kaksi tärkeintä, jotka ovat nyt poissa. Olimme yhtä ja yhdessä, mutta silti ne sanat, jotka pitäisi jo sanoa eivät tulleet ulos. Ne jäivät huulilleni kerta toisensa jälkeen, purkautuivat voihkaisuina, joilla viestin että haluan hänet.
Mutta hän halusi vain minua.
Ja aamulla välissämme oli taas kuilu. Niin syvä, niin leveä. Ei sitä saanut ylitettyä millään. Miksi hän lipsuu aina luotani pois? Öiden pitäisi jatkua ikuisesti.
Ja nyt olen täällä, sieluttomassa talossa ihan yksin. Ja voi luoja minä ikävöin, häntä ja heitä.
Heitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti