Odottavan aika on pitkä, tunnetusti. Missä on hän joka eilen oli täynnä niitä kaikkia sanoja, joita korvani halusivat kuulla? Hän on edelleen ihana, mutta kateissa. Ja minua pelottaa, koska eilen puhui viina. Seisooko hän tänään sanojensa takana, ken tietää. En jaksaisi odottaa. Tunnit menevät liian nopeasti, mutta toisaalta ne eivät lopu millään. Minun kelloni ei tikitä tunteja, vaan aikaa häneen.
Mulla on ikävä. Jo nyt. Ei olla nähty reiluun viikkoon ja jo nyt voisin juosta kaikki 340 kilometriä hänen luokseen. Miten kaukosuhde voisi siis ikinä toimia? Viikko ei oo mitään kuukausien rinnalla.
Mut mä antaisin mitä tahansa.
Niin paljon sanottavaa, niin vähän asiaa. Kaiken mitä haluan sanoa voisi tiivistää yhteen lauseeseen: mä tahdon sut. Ja se on koruton ja niin kaunis. Ja antaisin mitä vaan, että kuulisin sen myös takaisin. Ja eilenhän kuulin, miksi en siis usko?
Koska en saanut kuulla ääntäsi, kun sanoit sen.
Mun kädet on yhä sun hiuksissas, sun pää mun sylissä. Sanoit mun sydämen hakkaavan hirvittävän kovaa.
Siks kun se hakkaa sulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti