Mä nään sut päässäni suutelemassa kauniita tyttöjä käytävissä. Juuri sellaisissa käytävissä, joissa mekin suutelisimme. Ja valmistaudun pahimpaan, siihen hetkeen kun kerrot minulle tehneesi niin. Jos kerrot. Sinähän vannoit, että et koskaan tekisi niin, mutta miksen minä usko?
Minä käyn päässäni läpi dialogiamme, jota toivon ettei tule. Minä olen käynyt tämän keskustelun niin monesti muidenkin kanssa, että tiedän tarkalleen miten se menee ja mitä minun kuuluu sanoa. Mitä minä sanon, vaikka tekisi mieli sanoa jotain muuta.
Sinä kerrot kuinka pahoillasi olet, et ajatellut. Et tarkoittanut, et muistanut. Et muistanut minua hukkuessasi hetkeen. Niin vain kävi, sinä sanot ja minä hymähdän. Eihän mitään vain käy, varsinkaan suudelmia käytävässä. Ja minä kuuntelen edelleen hiljaa, kun sinä vannot ettei enää ikinä. Ei enää koskaan, ei mitenkään, koska nythän sinä maagisesti ymmärsit, että minä olen se jonka kanssa haluat olla ja vain minulla on väliä. Ai niin, ja et voi elää ilman minua, vaikka pystyit siihen siellä käytävässäkin. Sinä tartut käteeni ja päästät irti, vääntelehdit ja kääntelehdit. Olet tuskissasi ja minä tuijotan sinua tyhjästi. Sinä sanot anteeksi, ehkä. Jos muistat. Pääasiassa keskityt keksimään syitä. Kun se tyttökin oli niin päällekäyvä, etkä osannut sanoa ei. Ja alkoholi veressäsi vaikutti aivojesi toimintaan.
Ja edelleen minä tuijotan jonnekin ohitsesi. En minä enää välitä mitä sinä sanot, kaikkihan on jo loppu. Sinä olet todistanut minun luuloni, uskoni - tietoni - oikeaksi.
Sinä hiljenet ja katsot minuun kysyvästi.
Ulos, minä sanon.
Ja niin sinä menet, etkä koskaan tule takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti