Se kipu on samanlaista kuin päivä eron jälkeen. Yhtäkkiä se on taas voimissaan, se hengittää, sillä on pulssi - se elää. Ihan pyytämättä se heräsi henkiin, ihan pyytämättä se repii minua kappaleiksi. Pyytämättä ja kysymättä lupaa. Minkäs teet? Ei muuta voi, kuin ottaa se vastaan ja antaa sen elää. Antaa sen kerätä voimia, antaa sen turruttaa. Antaa sen viedä minut taas valosta pimeään. Ainoa ero edelliseen on, etten enää pelkää pimeää. Ei siellä ole mitään pelättävää, siellähän olet vain sinä. Ja minähän rakastan sinua.
Ei sellaista tavallista, kaunista, luonnollista pimeää, tämä on valottomuutta. Täällä minne olen joutunut, ei ole koskaan valoa ollutkaan. Mustaa, hukuttavaa, tappavaa. Mutta en pelkää, en suostu pelkäämään. Olen pimeässä niin kauan kun on tarvis. Uskon ja tiedän, että loputtomiin se ei kestä. Ei mikään kestä loputtomiin ruokkimatta, ei edes rakkaus. Ja meidän rakkaudellemme ei ravintoa riitä, sinä veit kaiken pois.
Minne ikinä menenkin, sinä tunnut seuraavan. Lonkerosi ylettyvät joka puolelle, olet kaikkialla, etkä missään. Olet aina kanssani, mutta emme ole koskaan yhdessä. Ei ole meitä, vaan on sinä ja sitten minä sinun varjossasi. En ole rinnallasi, en koskaan edelläsi, vaan aina takanasi, siellä pimeässä. Sinun pitkät askeleesi jättäisivät minut jälkeeni, mutta syystä tai toisesta pysähdyt odottamaan aina juuri sen verran, etten pääse varjostasi. Tahallasiko?
Tuskin.
Sinä luulet, että katosin jo kauan aikaa sitten, mutta olen yhä täällä.
Sinulla ei ole aavistustakaan siitä helvetistä, minkä minä kävin läpi. Ja minä en tiedä sinun helvetistäsi, tokkopa sitä on ollutkaan. Mutta niinhän sinäkin saatat ajatella minusta. Että olen onnellinen täällä ilman sinua.
Mitä jos sinäkin olet pimeässä, emme vain näe toisiamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti