Ihminen, jonka pitäisi rakastaa mua, olin millainen tahansa ja tein mitä tahansa, ei rakastanut mua. Tai rakasti, mutta sitten se lakkasi. Ilman mitään syytä. Mun isäni ei rakastanut mua enää sen jälkeen, kun täytin 12 vuotta.
Mä olin pienenä isin tyttö. Isä oli upea, mun mielestäni maailman ihmeellisin ihminen. Ei ollut mitään turvallisempaa kuin isän syli. Sillä oli mun mielestä maailman isoimmat lihakset ja se oli niin voimakas, ettei kukaan voisi mua satuttaa, kun se oli lähellä. Ja mulle se ei suuttunut koskaan. Se nosti mut hartioilleen ja kuljetti mua minne vaan. Mä luulin, että se omistaa koko maailman, niin ihmeellinen isä se on. Se matkusteli pitkin ja poikin maailmaa ja toi mulle Norjasta timantteja. Prinsessalleen, niin se sanoi. Ja sain toisinaan istua sen sylissä, kun ajettiin parkkipaikalla ja se antoi mun kääntää rattia. Se sano, että kun täytän 18, me mennään yhdessä Pariisiin.
Ei menty.
Se valitsi sellaisen vaaleatukkaisen pienen naisen sen sijaan, että olisi ollut mun ja äidin ja mun veljien kanssa. Tai veljillä oli jo oma elämä, mut ja äidin se jätti. Sillä naisella oli joku naurettava nimi ja paljon huulipunaa ja korkeat korot. Ja se sanoi opettavansa mutkin meikkaamaan. Mutta en mä halunnu meikata, halusin mun perheen takaisin. Isä sanoi, että etkö edes voisi yrittää ymmärtää. En sitten voinut ja niin se lakkasi rakastamasta mua ja rakasti senkin edestä sitä naista. Ja muitakin naisia. Kaikkia muita naisia paitsi niitä, jotka oli sen perhettä. Äiti oli murtunut ja mä olin tyhjä. En tuntenut enää oikeastaan mitään, paitsi tyhjää. Kaikki oli loppunut. Ihan kaikki.
En muista ikävöineeni isää silloin. En muista kyllä paljon muutakaan. Musta tuntuu, että siihen aikaan satoi aina ja olin aina yksin. Sade saa mut edelleen yksinäiseksi. Kaipasin niitä lauantaiaamuja perheen kanssa. Isä oli lauantaisin aina hyvällä tuulella, se kuunteli Olavi Virtaa ja keitti puuroa. Mun ja äidin lauantaitkin olivat surullisia. Me oltiin surullisia koko ajan.
Musta tuli miellyttämisen haluinen, epävarma, epäluuloinen ja tarvitseva. Mulle rakkaus on yhtä kuin todistelua, miellyttämistä, ehtoja. Rakastat mua jos.
Jos olen laihempi, mukavampi, kauniimpi. Jos teen niin kuin haluat, jos mun hiukset on pidemmät, jos hymyilen enemmän. Jos olen vähemmän minä.
Ja jos olisin ollut täydellinen, mun isä rakastais mua vieläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti