Mitä minun pitäisi nyt kirjoittaa? Mitä hän haluaisi minun kirjoittavan viime yöstä? Jotain mieltä ylentävän kaunista ja suloista, sellaista kuin suurissa rakkausromaaneissa. Tämä olisi meidän alkumme ja sitä seuraisi monta samankaltaista tarinaa. Tarinoita meistä, meidän öistämme, meidän päivistämme. Meidän rakkaudestamme. Ja olisihan se ihanaa, mutta.
Mitä jos minusta tuntuukin siltä, ettei tämä ole alku ollenkaan? Ehkä tämä onkin meidän loppumme. Me saimme tämän yön, joka oli kaunis mutta surulla maalattu. Kannattaako siitä edes kertoa, jos se kerran onkin jo ohitse. En tiedä haluanko muistella asioita, joista en ottanut selvää edes silloin, kun ne tapahtuivat. Sinun silmäsi olivat ihan minussa kiinni, mutta en nähnyt niissä mitään tunnetta. Ehkei sitä ollut.
Mutta huulesi tuntuivat. Meillä on tapana suudella välillä tyhjää, toistemme ohi, ikään kuin se rakentaisi suudelmasta jotakin elämää suurempaa, jumalallista. Ihan kuin valmistelisimme sitä hetkeä, kun huulet oikeasti koskevat. Se on upeaa, se on meidän jutuistamme ehkä upein ja se todella tekee suudelmista jotain enemmän. Loppujen lopuksi ne ovat vain suudelmia, mutta ne tuntuvat pysäyttävän ajan. Rakastan suudelmia, sinun kanssasi.
Rakastan myös tapaasi välittää. Sinä välität ihan oikeasti ja ihan todella paljon. Sinun silmäsi ovat huolta täynnä, jos epäilet etten ole kunnossa. Se tuntuu hyvältä ja pelottavata. Se on hirveän pelottavaa, että välität ja toisaalta otan siitä kaiken irti. Jos jotain osaan, niin sen miten huomiota lypsetään. Rakastan saada sinulta huomiota ja annat sitä pyytämättäkin.
Mutta en taida rakastaa sinua. En nyt, enkä ehkä koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti