Tunnen syvää häpeää. Yllätän itsenikin sillä, miten sujuvasti valehtelen hänelle. Kerron, kuinka haluan hänet, kuinka hän on tärkeä, kuinka hän on ainoa, jota ajattelen. Ei. Sitä en muuten koskaan sanonut ääneen. Mutta annoin ymmärtää, ja se on mielestäni yhtä väärin. Hän luulee, että meillä on kaunis tulevaisuus kahdestaan. Mutta meitä on tässä tarinassa kolme. Ja teitä ei ole edes esitelty toisillenne. Ehkä pitäisi.
Anna anteeksi, tässä on elämäni rakkaus ja sinä et ole puoliakaan hänestä. Etkä tule koskaan olemaankaan. Ja hän on meidän kanssamme aina.
On hänkin tärkeä, vaikkei hän olekaan niin kuin se toinen. Tai hän on tärkeä ehkä juuri siksi. Hän on aina siinä, kun tarvitsen jonkun pitämään minusta kiinni. Hän välittää. Kun minulla on paha olla, hänen otsansa kurtistuu huolesta. Hän vie minut minne vain, jotta minun olisi hyvä. Ja minä annan hänen. Hän vain ei tiedä, että minun on hyvä vain unissani, siellä missä on se toinenkin. Hän luulee, että se hymy joka on minun kasvoillani kun nukun, on häntä varten. Ja minä annan hänen luulla niin.
Anna anteeksi, ettet koskaan pääse uniini. Olisit edes yhden unen arvoinen. Tosiasiassa enemmänkin.
Ja kyllä minä haluan, että hän jää. Kyllä minulle tulisi ikävä, jos hän olisi poissa. Uskon, että voin oppia rakastamaan häntä. Syyllisyys vain syö minuun reikiä, koska hänen pitäisi tietää. Hänellä olisi oikeus tietää, että kun hän rakastaa minua, minä vasta opettelen pitämään hänestä. Mutta en voi kertoa. Sehän särkisi hänet. Ja kaksi särkynyttä ei sovi samaan tarinaan.
Vannon hänelle, että jään. En minä enään katoa koneeseen ja lennä pois. Lupaan, tietenkin lupaan. Samanaikasesti teen suunnitelmaa, joka vie minut pois täältä.
Anna anteeksi se päivä, jona jätän sinut yksin. Se päivä, jona rikon sinut.
Jos pyytäisin, voisitko antaa anteeksi sen, että olen pelkkää valhetta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti