Mitä jos sen sijaan, että odottaisin joka päivä lakkaavani rakastamasta sua, rakastaisinkin vaan? Antaisin itseni rakastaa. Heräisin rakastaen sua, eläisin päiväni rakastaen sua ja menisin nukkumaan rakastaen sua. Rakastaisin. Rakastaisin niin paljon kun voisin. En odottais koska se loppuu vaan rakastaisin siihen asti kunnes se loppuu, meni siihen sitten vuosi tai kaks. Minkä takia se on niin väärin? Minkä takia kaikki yrittää aina unohtaa? Sä olit tärkee - olet, ja mä rakastan sua.
Ikävä. Se on surullista, mutta omalla tavallaan myös kaunista. Semmosta vaaleensinistä, kauttaaltaan sininen hetki. Joskus ikävöin sua ja itken, mutta harvemmin. Sitäkin useammin hymähtelen niille meidän muistoille. Mulla on ikävä sua ja meidän kauniita hetkiä. Hyvällä tavalla. Ja huonollakin. Mutta aika alkaa kullata muistot. Niitä kauniita alkaa olla enemmän.
Rakastan sitä muistoa sinusta ja minusta Dublinissa. Me kaksi raitiovaunussa kädet toisiinsa lukittuneina sun selän takana. Sitä kuinka sanoit minua omaksesi, sitä rakastin. Sitä kuinka leikit nukkuvaa ja pelästytit minut sätkähtämällä yhtäkkiä hereille. Sitä kun katselimme huoneesi ikkunasta naista, joka silitti vaatteitaan joka yö kello kolme. Ja me nauroimme, miten kummallista.
Ikävöin sitä miten huolehdit musta. Olit huolissas. Kuiskit mulle hiljaa joko mulla olis nälkä, joko söisin jotain. Miten oon niin kylmä, miten mulla onkin niin kylmä. Teit mulle paahtoleipää ja varmistit että nielin joka palan ja sitten suutelit suutani sinetiksi. Ikävöin sitä, miten näit kaiken sen mitä olin ilman että kerroin. En aina jaksa kertoa. Sä näit.
Mä rakastan sua.
Tänään.
Ja huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti