Ystävä. Ja hänen pieni perheensä ja se uusi puhdas perheenjäsen, 8 viikkoa vanha pinkki lapsi. Kun heidän kotinsa oven avaa, lentää melkein selälleen. Se rakkauden määrä on valtava. Se kaataa minut, tottumattoman.
Se rakkaus ei kuitenkaan hukuta, vaan siihen voi kääriytyä. Se on kuin valtava villainen huopa. Ei uusi vaan sellainen vähän nuhjaantunut. Siitä näkee, että se on jo käynyt jotakin läpi ja kestänyt sen. Turvallinen ja lämmin. Se kestää läpi sellaisien asioiden, jotka repivät uudet ja kokemattomat huovat kappaleiksi.
Todella lämmintä, en palellut yhtään. Enkä ollut yksinäinen. Joskus isossakin joukossa voi olla älyttömän yksin, mutta noiden kahden ja yhden heidän luomansa ihmisen kanssa oli hyvä. Sai riisua naamionsa ja olla vaan juuri se joka olen ja he eivät välitä. Tai välittävät he niistä oikeista asioista.
Ei mikään maailman turvallisin kerrostalo, tai hienoinkaan. Ei sen paksummat seinät tai vahvemmat perustukset kuin missään muuallakaan, mutta minusta tuntui että niin kauan kun olen siellä, ei mikään voi minuun osua. Se ilo tarttui. Onni tarttui. Rakkauskin. Ei minulla ole sitä mitä heillä on, mutta minulla on heidät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti