Istun töissä nyt kolmatta yötä ja tuijotan läppäri sylissä ikkunasta ulos. Mua itkettää, miten tää pieni kyläpahanen onkin niin kaunis. Voisin muuttaa tänne.
En kuitenkaan muuta, kun mies ei halua. Ja teen niinkun se haluaa, koska tunnen syyllisyyttä. Oon petturi ja valehtelija, koska rakastan jotakuta muuta. Ei, en ole pettäjä, en ole pettänyt. Mä vaan olen menneisyyden vanki. Sinun vankisi. Itseni vanki? Mieleni. Niinhän kaikki täällä ovat.
Kun istun täällä sohvalla ja katson valkoista kesäyötä, niin en voi olla miettimättä, mitä jos sä olisit täällä? Mitä sä sanoisit? Mitä ajattelisit? Oon päässy niin hiton kauas ja pitkälle siitä, kun me ollaan viimeks puhuttu.
Ikävä.
Melkein nään sut siinä mun eessä sohvalla, sä hymyilet silleen kun hymyilet ja mä hymyilen takas suoraan sun pienille mustille silmille. Sanoisitko olevas musta ylpeä? Mä autan ihmisiä joka päivä täällä, mä olen pidetty täällä, mä rakastan olla täällä. Silti kuulun muualle, sun luokse sinne Irlantiin. Ajattelisin niin, mutta en sanoisi. Jos oisit siinä.
Jos oisit siinä, niin leikkisin varmasti, että olen päässyt eteenpäin. En enää uskaltaisi ikinä näyttää sulle miten paljon merkitset, koska sehän olisi, ei pelkästään henkinen, vaan todennäköisesti ihan oikea itsemurha. Mä oon surrut sut kerran pois, tai ainakin puolet susta ja pystyn nyt jotenkuten hengittämään ilman sua. En pystyisi siihen toista kertaa, mun keuhkot surkastuis ja näivettyis pieniksi mustiksi kapseleiksi ja sitten kaikki loppuisi.
Mä ajattelen sua oikeastaan joka päivä. Ei, en kokoajan, en tietenkään, mutta usein. Mietin missä oot, mitä teet ja mitä ajattelet. Oot edelleen Irlannissa, siinä on suunnilleen kaikki mitä tiedän. Me ei puhuta enää, ei ollenkaan, ei koskaan. Se olisi liikaa, varmaan molemmille. Vai kaipaatkohan sä mua? Haluaisin uskoa.
Jos oisit nyt tässä, tällä sohvalla, tässä suomalaisessa kyläpahasessa, niin haluaisin kertoa, mitä olen saavuttanut sen jälkeen kun lähdin luotasi. Haluaisin kertoa, että tämä Suomi on hyvä, tämä työ on hyvä, nämä ihmiset ovat hyviä ja hymyilisin sanojeni vakuudeksi. Sinä varmaan sanoisit jotain tyyliin, "tiesin aina että sinusta tulee jotakin hienoa, Socks". Kutsuit minua Sukiksi, koska minulla on aina ihmeellisiä, värikkäitä, lapsellisia sukkia. Sen lempinimen kuuleminen sattuisi vähän. Paljon. Hirvittävästi.
Sinä kuuntelisit minua ja tuijottaisit niin kuin teet, niin syvälle minuun, ettei kukaan muu ole koskaan katsonut, sinne jonnekin sydämen syvimpään sopukkaan, jossa rakkauteni sinua kohtaan asuu. Sinä kuuntelisit, sinä nyökkäisit, sinä hymyilisit, sinä sanoisit uskovasi, mutta et uskoisi sanaakaan. Koska minä rakastan sinua maailman loppuun saakka ja sinä tiedät sen. Me molemmat tiedämme, mutta siitä ei puhuta. Ei enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti