Kesä kaksi vuotta sitten. Irlantilainen, ihana kesä, ei koskaan liian kuuma, kauniita sadekuuroja ja öisin pimeää ja sen verran kylmää, että sain tekosyyn painautua sinuun ihan kiinni. Tuoksuit ihanalta ja hengitit tyypilliseen tapaasi hieman tiheämmin kuin tavallista on. Minusta näytti aina siltä, kuin sydämesi tulisi rinnastasi ulos, mutta se oli vain tapasi hengittää. Sinä teit kaiken niin nopeasti, miksi hengittäisitkään hitaammin? Ihan kuin pelkäisit kaiken loppuvan pian, ja siksi kiirehdit? Ei ilma lopu tästä maailmasta, hengitä rauhallisemmin, olisin halunnut sanoa. Mutta en sanonut. Enhän minä tiedä, saattaa se loppuakin.
Sen lisäksi, että hengitit nopeasti, liikuit nopeasti. Kävelit, juoksit, hävisit. Aina nopeasti ja niin, etten minä ehtinyt oikein huomata. Minäkin kävelen nopeasti, minullakin on pitkät jalat, mutta en pysynyt perässäsi. Kun kipitin korkeissa koroissani jäljessäsi, tunsin itseni kuin pikkutytöksi, joka juoksee isänsä perään. Odota, halusin sanoa, mutta en taaskaan sanonut. Pelkäsin, ettet odottaisi siltikään. Kipitin, kipitin, kipitin, aina jonkin verran jäljessäsi. Varjo seuraa kulkijaa, ja juuri niin minä seurasin sinua. Pelkkä varjo, pelkkä minä. Sinulle kai pelkkä joku. Vai juoksitko karkuun siksi, koska sinuakin pelotti?
Rakastit minua ainakin hetken, ainakin joskus. Tiedän, että rakastit minua, kun olimme Puck Fairilla. Irlantilainen kesäfestivaali pienessä kylässä Kerryssä. Tuhansia ihmisiä. Sinä. Minä. Kadotin sinut aluksi, liikuit taas liian nopeasti. Minua itketti, istuin jonkun kaupan rappusilla ja tupakoin, vaikka vihasit sitä. Join Bulmersia suoraan pullosta ja katselin sitä hälinää ympärilläni. Ihan kuin en olisi ollut edes siinä paikalla, siinä hetkessä ja ajassa. Olin taas jo jossain muualla, mieleni matkassa sinun luoksesi, vaikka en edes tiennyt missä olit. En pystynyt nauttimaan mistään ilman sinua, ja silloinkin kun olin kanssasi, minulle oli olemassa vain sinä ja se mitä olit minulle. En pystynyt irroittamaan katsettani sinusta, en näkemään mitään niitä ihmeellisiä asioita mitä ympärilläni tapahtui. Olit kaikki, mitä oli. Ilma, vesi, maa. Minulle ei ole Irlantia, vaan sinun maasi. Sinä. Sinä olet minun Irlantini.
Kun löysin sinut vihdoin, tarrauduit minuun kuin hukkuvaan. Sinulla oli tapana roikkua kädessäni, jotenkin vetää minua alaspäin, vaikka sinä olit pidempi ja vahvempi. Olit sillä tavalla painava, että minua hengästytti kävellä kanssasi käsi kädessä, jotenkin hukuttava, repivä. En olisi koskaan silti päästänyt irti. Menimme katsomaan jonkun bändin keikkaa. Laulaja oli nuori blondi tyttö ja hänellä oli niin kauniin repivä ääni, että en meinannut kestää itkemättä. Minua itketti se ääni, se musiikki, ne kappaleet, mutta kaikkein eniten minua itketti se, että sain seistä paljain jaloin kenkiesi päällä, sinun nenäsi minun hiuksissani, sinun kätesi minun vyötärölläni, ja taaskaan en voinut ajatella muuta kuin sitä, että kohta, ihan pian, minä hetkenä hyvänsä sinä häviät yhtä nopeasti kuin tulitkin. Sinä irroitat sen painavan, repivän, hukuttavan otteesi minusta ja sitten, vaikka painosi putoaa minun käsistäni, minä vasta oikeasti hukun.
Sitä minä ajattelin silloin kun se kaunis tyttö lauloi sieluista ja sotilaista. Silloin kun keuhkoissani virtasi Irlannin yö ja suonissani kuohui siideri ja ainoa asia, mille minä elin, olit sinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti