Joskus, kun en kestä sitä, että olet poissa, silloin kun se kenen kanssa elän nyt, tuntuu niin ylitsepääsemättömän väärältä ja tämä väärä maa ympäröi minut tukahduttavalla tunkkaisuudellaan, palaan ajatuksissani Irlantiin ja sinun luoksesi. Kun puristan silmäni kiinni ja annan ajatusteni muuttua painaviksi massoiksi, annan aistieni hävittää tämän ympäröivän maailman tuomalla muistot tuoksuineen ja makuineen takaisin, pääsen hetkeksi sinne mihin oikeasti kuulun.

Aamut siellä tuoksuivat teeltä ja märältä asvaltilta, lampaan villalta ja nurmikolta. Olin siellä väsyneempi kuin olen täällä, johtuen siitä että jouduin kuluttamaan enemmän aivokapasiteettiani puhumalla jotain muuta kuin äidinkieltäni, joskin viikko viikolta se onnistui paremmin ja aloin jopa murtaa englantia irlantilaisittain. Aloitin aamuni kahvilla, keitettyä vettä ja pikakahvia, koska kahvinkeitintä ei ollut. Sinä joit teetä, Barry'sia maidolla ja sokerilla. Olit suloinen ja tykkäsin katsella sinua aamuisin. Aamuisinkin. Menit töihin yleensä kymmeneen ja revit itsesi ylös viime tingassa. Pudottelit minulle kiireisiä suukkoja kahmiessasi vaatteita kasaan ja hörppiessäsi teetä silloin tällöin. Lauloit myös usein aamuisin, minulle ja maailmalle. Hey soul sister, oli bravuurisi, sen lauloit iskien minulle silmää pikisilmilläsi. Pystyinkö muuta kuin sulamaan? En. Ajatuksissani sulan nytkin.

Kun lähdit, minulle tuli ikävä heti kun ovi sulkeutui. Menin yleensä suihkuun, sinulla oli poikkeuksellisen hyvä suihku, kunnollinen vedenpaine tässä maassa kerrankin. Nuuhkin suihkugeeliäsi, ja mietin miten nauraisit jos näkisit minun tekevän niin. Rakastin tuoksuasi. Vaikka kuinka yritän, en muista sitä enää. Muistaisin, jos haistaisin sen. Sen ajan kun olit töissä, olin yleensä Ässän kanssa. Yritin aina milloin milläkin verukkeella saada tietää kaikenlaista sinusta, koska sinä et koskaan puhunut menneisyydestäsi. Ei Ässästä paljoa saanut kuitenkaan irti, hän on sinulle lojaali. Parempi ehkä niin. En ehkä halunnutkaan tietää muuta kuin sen kuka olit minulle.

Iltapäivisin menimme syömään tai pubiin, tai molempia. Sinä pidit kunnon irlantilaisista ruuista ja veit minut usein sellaisiin paikkoihin, jossa todelliset paikalliset syövät. En useinkaan silti syönyt, en pystynyt siihen seurassasi. Sinä olit huolissasi ja annoit minulle maistiaisia. Syötit minulle haarukastasi haukkuja ja nielin ne, vaikka kurkussani oli pala muutenkin. Se oli siellä aina kun olin kanssasi, ja se nousee sinne nytkin. Olisi pitänyt tietää. Siitä viimeistään olisi pitänyt tietää.

Illat ja yöt olivat meidän salaista aikaamme. Silloin olit kaikkein ihanin ja toivottavasti kaikkein eniten sinä. Olit lämmin, rakastava, välittävä, hullu, ihana. Jotenkin surullinen ja sininen, mutta silti pidin sinusta sellaisena eniten. Puhuimme kaikesta suoraan toistemme suuhun. Olimme lukkiutuneita toisiimme ja niin lähekkäin että olisin voinut laskea hampaasi. Sinun ihanat pitkät raajasi antoivat minulle minun ääriviivani, näytit minulle ruumiini rajat, sen ruumiin jota niin olen aina vihannut. Kanssasi en vihannut sitä, koska sinä pidit sen turvassa ja vihdoin kehoni tuntui kodiltani. Vai sinäkö se koti olitkin? Se tunne oli kaikkein koukuttavinta, koska sitä olin niin kovasti kaivannut koko ikäni. Vihdoin hyväksyin itseni, koska sinä hyväksyit minut ja enemmänkin. Siitäkin olisi pitänyt tietää, siitä varsinkin, koska eihän sen niin pitäisi mennä.

Kun sinä nukahdit, minä aloin odottaa. Odottaa taas sitä, että heräisit ja olisit minun taas. Nukkuessasi minä pelkäsin. Minulla oli aikaa ajatella sitä, että menetän sinut. Koska minähän tiesin sen kokoajan, meillä oli aina viimeinen käyttöpäivä ja se oli tiedossa koko ajan. En halunnut ajatella sitä silloin, kun olit hereillä, en halunnut puhua siitä, etkä sinäkään. Mutta siellä se oli ja kello raksutti niin hemmetin kovaa, että korviani vihloi. Se kello raksutti samaa aikaa sydämeni sykkeen kanssa ja tuntui, että tukehdun. Se tikitti päässä, sormissa, kurkussa, varpaissa, enkä voinut nukkua. Ja jos ei nuku, niin kuolee.

Olisi pitänyt tietää, olisi jumalauta pitänyt! Pitänyt tietää, että kaikki mikä estää minua syömästä ja nukkumasta on kuolemaksi. Varomattomuudesta saa aina nenilleen ja niin nytkin. Muhun sattuu, sattuu, sattuu. Sun muisteleminen sattuu, se kun en muista sattuu. Kuvat sattuu, muistot sattuu, mun aisteja särkee kun pakotan ne muistamaan sua. Sinä satut, sinä olet niin helvetin kipeä haava, että mä haluan kiljua.

Mutta en kilju, koska kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Eikä saakaan tietää.

Shhh...