Menetys.

Olit poissa. Lopullisesti.
Kipua kipua kipua. Niin suurta ettei ikinä.

Ajoin sinun kaupungistasi kotiin kuin sumussa, minua voi kutsua rattijuopoksi, ei siinä kunnossa saisi ajaa. En ollut syönyt moneen päivään, nukkunut en ollut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin. En vain pystynyt, minun oli niin jumalattoman paha olla. Minun oli niin kova ikävä sinua jo pitkän aikaa ennenkuin edes erosimme. Niin selkärankaa ja sisuskaluja viiltävä ikävä. Kaipasin sitä mitä me olimme olleet, mitä sinä olit ollut minulle.

Itkin matkalla paljon. Unohdin tankata. Minua pelotti, olin niin yksin vieraassa maassa. Menin paniikkiin kun tajusin, että ei täällä ole kylmäasemia ja kaikki tavalliset bensa-asemat ovat kiinni. Kello oli paljon yli puolen yön. Halusin soittaa sinulle, anella sinua pelastamaan minut, itkeä vähän, pyytää ymmärrystä, sääliä, tulla takaisin, aloittaa taas uudestaan. Olisit sanonut kyllä, olisit ottanut minut takaisin, olisit ollut huolissasi. Olisit. Mutta et olisi halunnut, oikeasti et. Joten en soittanut. Ylpeys esti. Tai joku. Itsesuojeluvaisto?

Yksi bensa-asema löytyi, olin helpottunut. Ja toisaalta en. Ei silläkään ollut väliä. Yhden kerran pysähdyin matkalla itkemään. Itkeä vollotin keskellä ei mitään, keskellä tätä ihanaa, kaunista, henkeäsalpaavaa maata. Sitä sellaista eläimellistä, kamalaa, limaista ja sotkuista itkua. Häpeällistä. Onneksi sen näkivät vain nummet. Radiossa soi vain kauniit kappaleet, mistä nekin tiesi, että minä olin menettänyt Sinut?

Olin kotona Rossnowlaghissa kolmen jälkeen aamuyöllä. Sänky näytti ihanalta, mutta menin makaamaan kylpyhuoneen lattialle kylmille laatoille. Miksi? Kurjaan olotilaan pitää valita siihen sopiva ympäristö. Kylmää, kolkkoa. Sellaista minun sisässäni oli, päässäni, sielussani, jokapaikassa. Ja siellä kylppärissä.

Makasin tunnin.
Kaksi.
Kolme.

Ei helpota. Tältä tuntuu kun kuolee?

Aamulla raahauduin sänkyyn. Ei aamuauringon noustessa voi maata kylppärin lattialla, se on vain sellainen sääntö. Makasin sielläkin hereillä. Miksi, miksi, miksi? Missä sinä olet, itketkö sinäkin? Mitä sinä teet, mitä sinä tunnet? Miksen saa vielä yhtä yötä, yhtä aamua, yhtä päivää? Viikkoa? Jos yksi viikko. Sen aikana minä saan sinut rakastamaan minua taas, osaan sanoa juuri ne oikeat sanat, tehdä juuri ne oikeat asiat ja sitten pystyt rakastamaan minua taas.

Ei.

Ei se vaan mene niin.

Nukahdin. Joskus. Kai. Pakostikin. Ihminen nukahtaa kun se on tarpeeksi uupunut, oli suruja tai ei.
Ja silloin kun minä nukuin turvonneiden silmäluomieni alla, sinä et varmaan tuntenut surua ollenkaan.
Niin. Niin minä luulen.
Minä olin helvetissä, sinä et. Mikä saatana siinäkin on.