Aamu.
Kadulla soi musiikki.

Koska minä nukahdin? Ei minun pitänyt, minun piti valvoa untasi. Mutta kun väsytti. Väsyttää nytkin, ja aina. Olet onneksi vielä siinä, kello ei ole liikaa. Nukut huulet tiukasti yhteen puristettuina, mitä sinä näet? Tekee mieli kahvia. Ja sinua.

Hotellihuoneen raidalliset seinät ja valkoiset lakanat. Käytävässä siivooja vetää perässään suurta imuria, sellaista, jolla saa kokolattiamatot hohtamaan. Ja imurissa on kuulia, joista nousee mausteinen tuoksu. Liian todellista, tämänhän piti olla satumaailma. Ei saduissa kukaan siivoa.

Nukuttaa, mutta en enää uskalla nukahtaa. Mitä jos menet pois?

Suuri kuva sinusta Hong Kongissa. Tuijotan sitä usein, olet siinä niin vapaa. Kuka sen kuvan on ottanut? Olen monesti halunnut kysyä, mutta en oikeasti halua tietää. Mitä jos sinulle Hong Kong on sama kuin minulle Irlanti? Rakkaus, sellainen elämää suurempi. En halua tietää.

Havahdut unestasi ja katsot minua. Tulet lähelle ja rutistat. Tuhiset. Hengität. Ääntelet. Olet niin rakastettava, että minusta tuntuu että tukehdun. Nukahdat uudelleen. Pieni. Rakas. Minun?

Et ole.

Oletpas. Vielä.

Minua pissattaa, mutta en voi liikkua, koska sitten sinä heräisit. Ja sitähän minä en halua, koska sitten sinä lähdet pois. Sitten sinä nouset ja et ole enää se pieni, rakastettava, uninen, haavoittuvainen, tarvitseva sinä. Jos sinä heräät ja nouset, niin kaikki loppuu. Kaikki tämä kaunis loppuu ja sinä nouset, sinä puet päällesi, sinä peset hampaasi, pörrötät tukkasi ja kävelet ulos tuosta puisesta narisevasta ovesta ja minä en tiedä tuletko enää koskaan takaisin. Koska sinua ei voi vangita, sinä et kuulu kenellekään.

Niin kauan kun olet vielä siinä minun valvovan silmäni alla omassa unimaailmassasi, saan kuvitella, että kuulut minulle. Vielä tämä huone on meidän ihanan ja ainutlaatuisen rakkautemme näyttämö, ja minä saan leikkiä olevani onnellinen, saan näytellä sitä naista, joka saa sen kurittoman miehen omakseen.

Mutta ennenpitkää se ovi aukeaa. Ja kun se ovi aukeaa, tulee mustaa. Nämä seinien punaiset raidat vuotavat verta, sinun silmäsi tuossa valokuvassa muuttuvat punaisiksi hohtaviksi pisteiksi ja ne polttavat minuun kirveleviä reikiä. Nämä seinät kaatuvat päälleni ja murskaavat vahvat luuni, jotka napsahtelevat poikki niin että korviin sattuu. Nämä lakanat kietoutuvat kuristamaan minut, vaikka en ole lähtösi jälkeen voinut hengittää muutenkaan.

Niin.

Siltä minusta tuntui joka kerta kun sinä lähdit. Ja sinä lähdit niin usein.