maanantai 22. helmikuuta 2010

Miksi tulit takaisin?

Ja miksi minä välitän. Sinun pitäisi olla yhdentekevä. Tai ei edes yhdentekevä, vaan ei lainkaan olemassa. Unohdettu. Nimesi ei pitäisi herättää minussa mitään. Sen pitäisi olla vain nimi, peräkkäisiä kirjaimia tietyssä järjestyksessä - vailla mitään merkitystä. Mutta merkitset minulle kaikkea ja et mitään, ja siksi minua kiinnostaa. Ja siksi välitän.

Viimeksi kun olemme puhuneet, ovat sanamme olleet satuttavia. Puolin ja toisin. Ja olen pahoillani, jos loukkasin sinua, mutta uskoisin että sinä viilsit syvemmältä. Sydämessä on yhä arpi ja siksi pelkään puhua sinulle nyt. Arvet aukeavat helposti ja minä rikkoudun helposti. Olen kuin lasia lähelläsi, yksi tönäisy ja olen palasina.

Mitä jos vain kuvittelen, ettet ole ajatellut minua näinä hiljaisina vuosina? Jos vain luulen olevani ainoa, joka näkee unia yhteisistä öistä ja hetkistä siinä kaupungissa. Ehkä sinäkin olet herännyt huohottaen ja kaivaten minua niin, että mielesi teki repiä kätesi auki vain saadaksesi kivun sisältäsi vaikenemaan. Ehkä sinäkin unohdit, mitä reittiä kävelit kotiin, koska ajattelit sitä iltaa Porissa, niin monta vuotta sitten. Muistan siitä illasta kaiken, vaikka olen yrittänyt unohtaa enemmän kuin mitään muuta.

Sinä olet se, jonka oikeasti haluaisin unohtaa. Voin valehtelematta sanoa, että unohtaisin mielelläni ihan kaiken. En tarvitse näitä muistoja, jotka saavat kaiken muun tuntumaan liian vähältä. Miten mikään voisi ikinä riittää, kun olen saanut hetken sinun kanssasi? Ikuisuuskaan kenenkään muun kanssa ei riitä korvaamaan sitä pientä hetkeä, mikä meillä oli. Joten kiitos kyllä, kyllä mielelläni unohtaisin. Ja mielelläni antaisin sinun mennä.

Mene pois.

Tarkoitan sitä. Yhtä paljon kuin rakastan sinua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti