Ja se vie sinne minne sen olisi pitänyt viedä varmaan jo kauan aikaa sitten. Saarelle, johon sydämeni jäi aikoinaan, paikkaan, jossa ruoho on vihreää, meri myrskyää ja sade hakkaa ikkunoita. Ja sateen jälkeen nummilla on sumua. Irlanti.
Voisi luulla, että taas minä pakenen. Ehkä pakenen, ehkä en, mutta se ei ole tärkeää. Mikä on tärkeää on se, että otan ohjat omiin käsiini. Lähden vaikka minua pelottaa, lähden vaikka taakse jää ehkä jotain äärimmäisen tärkeää ja rakasta. Saatan tehdä suuren virheen, mutta sydämeni sanoo kyllä, joten minä kuuntelen sitä. Pääni ei ole useinkaan ollut oikeassa. Joskin sydämeni hakkaa ihan väärille ihmisille.
Nyt elämä maistuu paremmalta, on jotain jota kohti kulkea. Kuljen kohti unelmieni saarta, poispäin hänestä joka saa silmäni itkemään. Hänen on jäätävä taakse, niin kauas taakse, etten enää muista hänen matalaa ääntään, joka sai karvat niskassani nousemaan pystyyn.
I love you Y, but I love me more. Not because I want to, but because I have to.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti