torstai 4. helmikuuta 2010

If I never said goodbye, would you still be here?

Muistan sen päivän kuin eilisen. Olin heti herätessäni niin täynnä vihaa - en sinua, vaan itseäni kohtaan. Miksi annoin niiden kaukaisien mustien muistojen vainota rakkauttamme edelleen? Miksi annoin anteeksi, miksi kostin? Miksi en unohtanut, miksi en aloittanut alusta? Sinäkin aloitit, miksen minä pystynyt samaan. Ja miksi satutin sinua niin. Tiedän sanojeni olevan kuin veitsen teriä, loppua kohden olit täynnä viiltoja ja turkoosit silmäsi etsivät tietä ulos. Ja löysitkin sen. Ja minä makasin siinä lattialla katsellen kantapäitäsi kun kävelit pois. Viimeisillä voimillani raahauduin ikkunaan vain nähdäkseni autosi katoavan sinne, minne olisin sinua seurannut.

Jos en olisi huutanut sinulle hyvästejäni kerta toisensa jälkeen, olisitko edelleen vieressäni? Olisitko kanssani aina, niin kuin lupasimme toisillemme jo kauan aikaa sitten. Silloin, kun emme edes ymmärtäneet mitä ikuisuus on ja miltä se tuntuu elää yksin. Olen elänyt nyt ikuisuuden ilman sinua.

Ja vertaan heitä sinuun. Vertaan saamiani suudelmia niihin, jotka me vaihdoimme. En muista saaneeni sinulta yhtään huonoa suudelmaa, ne kaikki olivat kauniita aikanaan. Tavallaan. Varsinkin se, jonka vaihdoimme kaatosateessa syksyllä niin monta kuuta sitten.

Ja kaksi päivää sen jälkeen olit poissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti