Sä pelkäät ja luulet, että tää on meidän loppu. Mä lähden Irlantiin, ja siellä tapahtuu jotain. Jotain, mitä sä et voi käsitellä. Jotain, jolle sä et voi mitään. Joku vie mut sulta ja tää loppuu. Niin sä luulet.
Mitä jos huominen on meidän viimeinen päivä yhdessä?
Sun syntymäpäiväs.
Me tavataan juna-asemalla, varmaankin halataan. Sä hymyilet, niin teet aina. Mä katson varmaan pois, niin kuin aina. Istutaan autossa ja mä huokailen. Musiikki soi ja auto liikkuu. Puristan salaa oikealla kädellä penkistä, ihan kuin voisin pudota kyydistä. Musta tuntuu, että putoan jos päästän irti. Minne? En tiedä. Pimeään.
Me mennään syömään. On vaikeaa, kun ei ole enää oikein sanoja, paitsi niitä riitaisia. Ja nekin kun on rakkaudesta. Sä pelkäät hirveästi tiedän sen. Ja kun mielessäni asetun sun asemaas, se pala nousee munkin kurkkuun. Sun kurkussas on nyt varmaan pala ja se on mun syytäni. Sun on vaikea hengittää mun takiani. Mä en kestä. Älä kulta tukehdu.
Aika lähteä, sun pitää viedä mut pois ja päästää irti. Ja mun pitää irroittautua. Mä olen ollut sussa kiinni kuin takiainen, mutta nyt lähden. On aika. Sä oot jotenkin tuskainen ja yksin. Mä en voi jakaa sun kipua, se kaikki painaa vaan sun harteitas. Niin mielelläni ottaisin osani, tai enemmänkin.
Aika.
Se hetki, kun lähdet. Tai mä lähden. On pakko.
Mä toivon, että tää ei ollut meidän viimeinen päivä yhdessä. Mutta jos oli, se oli hyvä päivä.
Mä rakastan sua, vaikken sitä sulle kertonutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti