Juna

On olemassa kiskot, ja ne vievät minut pois täältä. Kun junaan istuu, jättää jotain harteiltaan sen ulkopuolelle. Aika pysähtyy junassa, on vain sen tasainen liike ja ne kiskot. Ja tein mitä tahansa, ne vievät minut kauemmas sinusta. Ja tiedätkö, se tuntuu hyvältä. Vaikkei sen pitänyt.

Maisema on suttuinen, me liikumme niin kovaa. Olen unen ja valveen rajoilla ja sumeassa päässäni matkustan jonnekin menneeseen. Siihen hetkeen, kun sinä ja minä tapasimme ensimmäistä kertaa.

Miks sä oot täällä, mä mietin kun sä istut vaikeana mun sohvallani ja katsot mun ohitseni. Rapsutat mun koiraa ja välttelet mua. Mutiset anteeksipyyntöjä kun mä en ymmärrä sua. Et halua olla täällä.

Kuulutus junassa ravistaa mut hereille. Juna pysähtyy, mutta mä en nouse pois. En vielä. Täytyy päästä kauemmaksi, mä tunnen sut vielä. Mies töytäisee vahingossa käytävän puolella retkottavaa jalkaani ja pyytää anteeksi. Hymyilen ja katson pois. Juna liikkuu, minua nukuttaa.

Miten sä pystyit olemaan niin aito, vaikka et ollenkaan halunnut mua? Kyllä mä tiesin sen alusta lähtien. Ja miten sä nyt pystyt välittämään musta niin kovin ja olemaan, niin kuin et aikanaan olisi repinyt mun sydäntäni rikki? Mä vihasin sua, voi luoja, että vihasin. Sä kohtelit mua niin huonosti. Sä valehtelit silloin ja häivyit ja nyt sanot mitä sanot, en voi uskoa su. En koskaan voi.

Havahdun taas. Ääniin. Joku puhuu puhelimeen. Mä oon kohta perillä, aika nousta pois. En laita puhelinta päälle, vaikka tiedän sun odottavan mun soittoa. Olet ehkä soittanut jo sata kertaa.
Eikä riitä.
Ei mikään koskaan riitä sulle.
Sä tykkäät musta nyt niin kovin, mutta mä en voi antaa anteeksi.
Mä haluan kostaa.
Juna vei mut pois, eikä tuo koskaan takaisin.