Viimeisen vuoden aikana minulle kasvoi uudet silmät, monella tapaa paremmat silmät. Ne ovat edellisiä vähemmän siniset, enemmän ruskeat. Niitä ei huijata niin helposti ja ne eivät näe niin paljon puhdasta hyvää. Ne tutkailevat maailmaa uteliaasti, mutta kriittisesti. Ne yrittävät nähdä syvemmälle kuin ne vanhat silmät. Ja niillä on suuri jano nähdä enemmän. Vanhat silmät näkivät vain sen minkä halusivat, nämä näkevät kaiken. Hänetkin.
Uudet silmät eivät käännä heti katsettaan maahan, ne tuijottavat ylpeästi suoraan eteenpäin, tuli sieltä eteen mitä tahansa. Niissäkin välähtää pelko, useinkin, mutta se ei koskaan saa niitä sulkeutumaan. Pelätessäänkin ne kohtaavat sen mitä kohdattava on. Nämäkin silmät itkevät, mutta eivät jatkuvasti, eivät turhaan. Ne antavat kyyneleitä oikeille suruille, tärkeille ihmisille. Hänellekin.
Päivinä, kuten tämäkin, tahtoisin ne vanhat silmät takaisin. Tahtoisin takaisin aikaan, jossa uskoin tosirakkauteen, jossa näin sitä. Tahtoisin takaisin maailmaan, jossa kohtasin pyyteettömiä ihmisiä, epäitsekkäitä ja kauniita. Vanhoilla silmillä maailmassa oli vähemmän säröjä. Vanhassa maailmassa hän näytti rakastavan minua.
Uusilla silmillä näen tarkemmin.
Kristallin kirkkaasti näen kuinka en merkitse hänelle mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti