Palasin takaisin pohjois-Irlantiin ja sä jäit Killarneyyn. Sen matkan jälkeen ajatukset susta ei jättäneet mua rauhaan. Aluks mulla oli hyvä olo, sä toit hymyn mun kasvoille, mutta sitten alkoi se jossittelu ja muttailu. Jos meillä ois ollu enemmän aikaa, jos asuttais lähekkäin, jos vielä nähtäis. Mutta kun en saanut susta selvää, en sitten millään. Sä annoit numeros mulle ja pyysit mun numeroa, mutta siltikään susta ei kuulunut pihaustakaan. Mä otin sitten askeleen ja lähetin sulle maailman historian oudoimman viestin, johon sun vastaukses oli vähintäänkin yhtä outo. Kärvistelin tulisilla hiilillä, mun olo oli ihan kamala. Olit kuin myrkky mun veressä, etkä sä lähtenyt pois. Kiersit mun aivoihin uudestaan ja uudestaan. Ja sitten sydämeen.
No kaverini piti yhteyttä siihen pokeen, ässään, ja sitten se olikin tulossa jo takaisin Irlantiin, kun mäkin sain töistä sattumalta kuus päivää vapaata. Eikun viis. No jokatapauksessa. Me oltiin menossa ässän kämppään asumaan ja susta mä en saanut edelleenkään selvää. Tulin takaisin sun kaupunkiin hällä väliä -asenteella, joka oli pelkästään näytelty ja vieläpä äärimmäisen huonosti. Ajomatkalla Killarneyyn kuulin, että sulla on vapaa ilta ja tulisit viettämään meidän kanssa iltaa. Joo. Et sitten tullut. Meitä oli minä, ässä ja ystävä ja sä olit kännissä jossain pohjois-Kerryssä. Pointsit silti siitä että soitit. Mä en muista sen illan kulusta paskaakaan, otti sen verran päähän että vedin juomia vissiin kaksin käsin. Joku saatto tarjota vielä kolmannenkin juottavan käden. Kivaa oli - ehkä. Vaikea sanoa. Sen illan päätteeks avauduin aamuyön pikkutunnit ässän kämppikselle kaikkea mahdotonta ja mahdollista ja sitten nukuin muutaman usvaisen tunnin nähden unia susta. Krapula ja ärsytystila oli aamulla vertaistaan vailla. Ässä ja ystävä olivat onnellisia ja valehtelematta olin onnellinen niiden puolesta. Mutta eihän se yksinään riitä.
Ei susta kai kuulunu mitään sinä krapulapäivänä, en ainakaan muista. Ässä oli menossa illalla töihin sinne baariin, joten me lähdettiin mukaan. Nythän oltiin lomalla, vaihteeks, joten pitihän sitä juhlia. Ja siellähän sä olit. Tiskin takana. Pitkä. Tumma. Ihana. Koukuttava. Et nähnyt mua ennen kun baari meni kiinni, mä olin tarkkaillut sua koko illan ja mun sydän hakkas jatkuvasti tuplakierroksilla. Tykkäsin ihan viimeiseen asti katsella kun työskentelit. Kun näit mut ja ystävän, tulit luokse hymyillen. Olit kun mikään ei koskaan oliskaan ollut pielessä, kun en koskaan oliskaan ollut pois ja mä vaan hyväksyin, että se oli niin. Kaikesta siitä kärvistelystä huolimatta. Virhe nro. 205.
Kun lopetit työt, tulit mun viereen, peittelit mut huovalla, silitit mun jalkoja. Pidit kädestä kiinni. Koukutit. Ja mä annoin sun. Pyysit mut yöks sun huoneeseen, ettei mun tarvi nukkua enää ässän kämpän lattialla. Se oli houkutteleva tarjous monessakin mielessä, mutta ei nyt kuseteta ettäkö olisin miettinyt mitään muuta kun sitä että pääsen sun syliis. Ja pääsinkin. Olit uskomaton, se yö oli uskomaton, mä olin uskomattoman onnellinen. Tyhmyyttäni en ajatellut eteenpäin ollenkaan, vaan tyydyin vaan siihen, että saan nyt olla siinä. Pitää elää hetkessä, mutta joskus kannattaa suojella itseään asioilta, joiden tietää purevan myöhemmin nilkkaan. Kyllä minä tiesin, en vain halunnut ajatella. Tyhmää minulta, sinähän et tehnyt mitään väärin. Et luvannut mitään, et rikkonut mitään.
Neljä yötä olin sun kanssas, päivät lähinnä ässän ja ystävän kanssa. Sä hävisit aina päivisin, ihan kuin voisit olla olemassa vaan yöllä, kun kukaan ei nää. Mä ikävöin sua joka ikisen sekunnin, jonka vietit poissa. Olin nälkäinen, mutten osannut vaatia sua itselleni, annoin sun tehdä säännöt. En mä voinut vastustaa sua illan tullen, vaikka toisinaan päivisin ajattelinkin, että ei tää oo oikein, eikä tää riitä. Ne yöt oli liian ihmeellisiä ja olen sitä mieltä edelleen. Liian ihmeellisiä tuhlattavaksi, ihmeellisimpiä öitä, mitä mulla on koskaan ollut. Meillä oli meidän oma maailma, eikä sitä rikkonut kukaan ennen aamua. Ei kukaan, et edes sinä. Enkä koskaan suostu katumaan, että otin ne yöt. Olin ansainnut niistä jokaisen ja varmaan myös sen kivun, jonka ne toivat mukanaan.
Viimeisenä iltanamme Killarneyssa sä ja ässä olitte molemmat vapaalla. Me oltiin sovittu näkevämme jossain kaupungissa, jonka nimeä en edelleenkään muista. Siellä oli jotkut festarit, tai joku tapahtuma, tai joku. Puck fair, it was called. Noh, jälleen kerran asiat ei meinannu mennä niin kun piti. Sä olit hukassa ja välttelevä ja outo. Et meinannut millään tulla sinne missä me oltiin ässän ja ystävän kanssa ja mua itketti. Musta tuntu, että multa loppuu ilma jos et tuu. Että mun elämä loppuu. Kunnes sä tulit. Yhtäkkiä olitkin siinä ja suutelit mua ja tanssit mun kanssa ja mä vaan annoin sun taas tulla ja ottaa mut pyytelemättä mitään anteeks. Virhe. Ties kuinka mones.
Ässä ja ystävä lähtivät sieltä festareilta ennen meitä. Me jäätiin katsomaan jonkun hyvän bändin keikkaa ja mä sain seisoa sun jaloillas paljain varpain, koska mun jalkoihin sattu ne korkeet korot. Siinä me oltiin taas kuin yhtenä ihmisenä, en tiennyt mikä on sua ja mikä mua, mikä sun liikettä ja mikä mun. Pidit musta kiinni koko ajan etkä päästänyt irti. Toivoin, ettei se ilta loppuis koskaan. Kun lähdettiin sieltä festareilta niin mentiin Killarneyyn ja sinne yökerhoon, jossa oli myös ässä ja ystävä. Annoin ystävälle humalaisen pusun ja sä suutuit. Haluaisin tulkita sen mustasukkaisuudeksi, välittämiseksi, joksikin, mutta en tiedä. En koskaan tiedä, kun kyse on sinusta. Kun menimme yläkertaan huoneeseesi, pidit minulle saarnan. Ihmettelit miksi teen asioita vain koska joku muu haluaa minun tekevän niin. Miksi pussaan tyttöä, jos en tunne häneen seksuaalista vetoa? Miksi, miksi, miksi? Olit täynnä vihaa ja kysymyksiä, ja minulla ei ollut sinulle vastauksia. Kiehnäsin sinua kuin koiranpentu, anellen antamaan anteeksi. Antamaan anteeksi mitä? En tiedä. Noh, annoit kuitenkin. Ja annoit muutakin. Veit minut suihkuun, pesit hiukseni, enkä ole koskaan kokenut mitään niin kaunista. Se yö, seuraava aamu ja päivä olivat jotain sellaista, josta en halua edes kirjoittaa. Koska sanat eivät kuitenkaan riittäisi.
Sanat eivät riitä myöskään kuvaamaan sitä, kuinka seuraavana iltana, sen uskomattoman päivän päätteeksi minä lähdin. Miltä minusta tuntui, mitä minä kävin läpi. Sinulla ei ole aavistustakaan, enkä koskaan antanut sinun nähdä kuinka kärsin. Jos jostain olen ylpeä, niin siitä kuinka hyvin kätkin sen tuskan. Mun teki mieli kiljua. Mun teki mieli heittäytyä lattialle ja itkeä. Mun teki mieli jäädä, eniten kaikista, mun teki mieli jäädä. Mutta sen sijaan hymyilin sulle, annoin suukon poskelle ja lähdin. Sä jäit siihen kaupunkiin, sinne hotelliin, sen yökerhon yläkertaan, niiden rappusten päähän ja mä vaan kävelin pois.
Jälleen kerran luulin, etten näe sua enää koskaan.
Wrong again.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti