lauantai 16. kesäkuuta 2012

Vieläkin pilaat kesäpäivät, just ne kaikkein kauneimmat. Sateisethan ovat pilalla muutenkin, niistä et saa kunniaa. Aurinkoisina kesäpäivinä, kun kaduilla on ääniä ja nenään tunkeutuu mausteisin ruuan tuoksu, jossain soi ehkä musiikki, ihmiset nauraa - niinä hetkinä mä ajattelen sua ja meidän kesää.

Meidän kesä, kaksi vuotta sitten. Niin kauan jo? Niin vähän? Niin. Aika on tavallaan loppunut kun me loputtiin. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja ei yhtään mitään. Tavallaan lakkasin olemasta, kun mekin lakkasimme. Että me tapahduimme, täytyi minun uskaltaa. Uskaltaa muuttaa pois Suomesta, uskaltaa jättää kaikki tuttu ja turvallinen. Uskaltaa olla se minä, joka ihan oikeasti halusin olla. Haluan. Haluan edelleen, mutta sinun takiasi en uskalla.

Sinä olit parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Olit ääntä, tunnetta, rakkautta, vihaa. Huutoa ja kuiskausta, kipua ja nautintoa. Olit kaikkea, mitä ikinä voisin toivoa, enemmänkin. Ja sun menettäminen sattui enemmän kuin mikään. Mä menin täysin rikki. Menetin toivoni, jolloin menetin kaiken muunkin. En mä enää uskalla kokea sellaista rakkautta kun sun kanssa, sehän sattuu. Sehän sattuu aivan saatanan paljon ja mä kuolisin, jos menettäisin jotain sellaista taas.

Tai kuolin jo.

Mä oon vittu ihan kuollut. En tunne mitään, paitsi katkeruutta. Ja se on maailman oksettavin tunne.

2 kommenttia:

  1. Liikutuin ihan kyyneliin asti...

    Kirjoitat hyvin :)

    Elena

    http://myotajavastamaessa.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos :) Käynpäs tässä yövuoroni ratoksi lukemassa blogiasi!

    VastaaPoista