Rakasta.

Miten se onkin niin, että nyt kun tunnen sua kohtaan vihaa, vedät mua puoleesi enemmän kuin ennen? Nyt mä haluan, että rakastat mua, ennen ei ollut niin väliä. Nyt anelen, anelen, kerjään, kiehnään - RAKASTA. Ja sinä sanot, että et pysty. Et osaa. Teet parhaasi. Haluat olla mun ja ajan kanssa rakastat, opit rakastamaan. Mutku. Ei se riitä. Ei se vaan riitä. Olen kuin pieni lapsi ja poljen sinulle jalkaa. Kyynel vierii pitkin poskea, miksen saa mitä haluan.

Vihaan sua.

Arvuuttelen. Millanen sä oikeesti oot, mitä sun päässäs oikeesti liikkuu. Kuka sä oot, mitä sä tunnet. Oon pitänyt sua parempana ihmisenä kun oot, tarkoittaako se, että olet hyvä näyttelijä. Vai että en osaakaan lukea sua. Kuka tietää? Sinä varmaankin tiedät. Joskus on helppoa unohtaa kaikki muu, ja olla vaan sun lähellä. Nuuhkia kaulaa ja leikkiä, että tämä kaikki on totta. Me ollaan totta. Rakkaus riittää. Joskus se on vähemmän helppoa, mutta yritän joka päivä. Tosi paljon. Vaikka et sitä uskokaan.

Rakastan sua.

Luin lehdestä juttua eräästä monologista, jota esitetään erilaisissa hoitokodeissa ja vankiloissa pitkin Suomea. Sen nimi on Ylös, Ulos, Rakasta ja lehtijutussa se oli kiteytetty yhteen lauseeseen, joka sai minut itkemään. Se meni kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: "se haluaa sanoa, että rakastettavaa on jo nyt. Ei tarvitse odottaa sitä oikeaa ihmistä tai oikeaa hetkeä." Mitä sinä odotat?

Rakastettavaa on jo nyt.
Minä.