Day 29 and still not over you.

"tää lumi on samanlaista
kuin se joka satoi sun hiuksiin
kun kaksi talvea sitten syleiltiin

tää valo on samanlaista
kuin se joka valaisi huoneen
kun hengitykset sekoittuen nukuttiin

Ja nää aamut
mä oon maannut
vierelläsi niin kuin silloin
hetken luullut
löydyn luotasi

ja nää aamut mä oon maannut
siinä mistä lähdin
hetken luullut
avaan sinne silmäni

Jos taivas on myöhemmin kirkas
aurinko heijastuu juuri niin kuin silloin
vastapäisen talon ikkunoista

jos taivas on paksu ja harmaa
aion soittaa sulle varhain
silloinkaan en osaa unohtaa

Ja nää aamut
mä oon maannut
vierelläsi niin kuin silloin
hetken luullut
löydyn luotasi"

Joinain aamuina herään sun lakanoista, sun viereltä, sun huoneesta, sun talosta, sun kaupungista, sun maasta, sun hengitykseen. Niin kauan kun en avaa silmiäni, se on totta, joten makaan hiljaa ja liikkumatta, silmät kipeästi puristettuna yhteen. Jos en avaa niitä, niin sä oot totta.

P.s. I miss you.

Mä kirjotan sut ulos, mä oksennan sut paperille. Tän fyysisen pahan olon on loputtava ja, kun lääkkeet ei auta, niin poistan sut omin keinoin. Kirjotan kirjoittamistani kunnes mulla ei oo enää sanoja jäljellä. Kunnes sä oot poistunu musta, poistunu mun verenkierrosta, mun aivoista, mun soluista, mun hermoista. Kunnes sua ei oo jäljellä mussa yhtään.

Kiroan päivittäin loistavaa muistiani. Miks muistan jokaisen sanan, jokaisen hetken, jokaikisen riidan ja naurun? Ei kaikkea tarvitsisi muistaa, vähempikin riittäis. Vähemmän kanssa vois elää. Mut en voi elää sen kanssa, miten juoksit pitkin Dublinin katuja mun laukkuni kanssa ja sait meidät kaikki nauramaan. En voi elää sen kanssa, miten loukkasit mua sanoillas, miten halpana mua pidit. En voi elää sen kanssa, miten käperryit muhun kiinni yöllä, ihan kun olisit hakenut turvaa. En voi elää sen kanssa, että meidän viimesin suudelma oli kertakaikkisen keskinkertanen. Kun kaikki ne muut oli ihan toisesta maailmasta.

Miksei asiat ois voinu mennä toisin? Vaikka kuinka väitän itselleni ja kaikille muille, että tää meni niinkuin arvelinkin, niin silti toivoin niin kovasti, että sä olisit rakastanu mua. Välittäny musta. Halunnut mut.

Mikset voi olla täällä? Ikävä.

Ja surullisinta oli.

Surullisinta ei ollut se, että me tavattiin, vaan se miten me tavattin. Sattumalta, arvaamatta ja jälkeenpäin en ymmärrä, mitä oikeastaan edes tapahtui.

Surullisinta ei ollut se, että mä rakastuin, vaan se mitä sydämessä oli tapahtunut juuri ennen sitä. En mä ollut valmis, mutta et sä kysynyt lupaa.

Surullisinta ei ollut se, että kerroin miltä musta tuntuu, vaan se miten otit sen vastaan. Jäätävää.

Surullisinta ei ollut se, miten kurjana sinua pidin, vaan se, että rakastin sinua siitä huolimatta, ja osittain jopa sen takia.

Ja surullisinta oli, että olit oikeassa. Koko ajan olit täysin oikeassa.

Rakastuin pahimmalla mahdollisella tavalla.

Story of 19.10.-02.11.2010

19.10.2010 hengitän syvään ennen kuin avaan Jury's hotellin huoneen oven Dublinissa. Sinä seisot sen oven takana ja tunnen sen sähkön jo oven läpi. Karvat niskassani nousevat pystyyn ja pulssi nousee, veri kohisee suonissa hieman lujempaa. Yksi, kaksi, kolme...olen valmis. Ensin ovesta astuu ystävä. Olen kaivannut häntä ja hymyilen kun vastaanotan halauksen ja suudelman poskelleni, on ihanaa olla taas yhdessä. Hänen perässään sisään astut sinä ja on kuin lävitseni iskisi salama, suoraan päästä varpaisiin. Sydämen kautta. Siinä hetkessä osa minusta kuoli. Siinä hetkessä unohdin jälleen elää itselleni, rakastaa itseäni. Rakastin vain sinua.

Sinä iltana sinä olit se kaupunki, se maa, ne äänet, ne tuoksut. Ne kuvat. Pysähtyneet kuvat elämästä, ilosta, rakkaudesta. Valoista, kaduista, siitä kaikesta, jota rakastan siinä paikassa. Olit se kaikki, mikä tekee siitä maailman kolkasta minulle kodin. Olit ystävä, olit rakastaja, olit perhe. Olit minä, olit sinä, olimme me. Ja olit mun pahin viholliseni ja mun olis pitänyt nähdä, että viet multa ihan kaiken antamatta mitään. Mun olis pitänyt nähdä, että olet pelkkä kangastus, joka ilmestyy vain hävitäkseen juuri ennen kuin ehdin koskea.

Mutta enhän mä nähnyt, kun suljin niin ahkerasti silmäni kaikelta, mikä oli suoraan mun edessä. Sä et valehdellut kertaakaan ja silti en nähnyt. Kun en halunnut. Ummistin silmäni totuudelta, kun halusin rakastaa sinua niin kovasti. Rakastaa sinut ehjäksi.

Ne viikot olivat pitkiä. Olin kuin koiranpentu ympärilläsi ja kun lähdit, jäin eroahdistuneena vinkumaan sänkyysi. Olin säälittävä ja surkea. Kerjäsin sinua vihaamaan minua, ei ihmisrauniota jaksa kukaan rakastaa. Et varsinkaan sinä, kun olet itsekin hajalla. Pelkäsit rikkovani minut, vaikka olit tehnyt sen jo. Teit sen avaamalla sen oven ja siitä ei voi sua syyttää. Kaikki tämä kaatuu vain ja ainoastaan mun päälleni.

2.11.2010 mä nousin ylös ja keräsin ne itsetunnon pienet rippeet mitä mulla vielä oli jäljellä. Pyyhin ne kyyneleet ennen kuin ehdit nähdä niitä ja hymyillen jätin sulle hyvästit. Tiesitkö vai etkö, että olin ihan palasina, sitä en saa koskaan tietää. En saa koskaan tietää sinusta mitään, koska me emme enää tapaa. Tai puhu.

02.11.2010 mä suljin oven. Lopullisesti.

Bye Micko...

Exit wounds

Rakkaus meni sisään keskeltä rintaa. Se velloi hetken aikaa keuhkoissani, ponkaili kylkiluusta toiseen ja takaisin keuhkoihin. Se salpasi hengitykseni, sai minut haukkomaan henkeä. Se vei hapen ja korvasi sen savulla, joka teki päästäni sumuisen.

Kun rakkaus oli tehnyt kaiken tämän, se siirtyi sydämeen. Siirtyi kun päästin, ja sinne se teki pesän jäädäkseen. Sydänkudos arpeutui sen ympärille ja antoi sen jäädä. Minä annoin sen jäädä. Sydämeni ei sykkinyt enää yhdellä äänellä, vaan kahdella. Rakkaudella oli erilainen syke kuin minulla ja tämä rytminvaihdos sai minut täysin sekaisin. Oma sykkeeni vaimeni, jäi vain rakkaus. Unohdin elää itselleni.

Kun rakkaus lähti, se repi mukanaan osan sydäntä. Se riuhtaisi itsensä irti pesästään, jonka olin sen antanut tehdä. Ensimmäisen kerran lähtiessään se tuli ulos rinnasta. Näin sen lähtevän, vain palatakseen pian takaisin. Lisää reikiä, lisää haavoja, lisää arpia. Toisen kerran se lähti tehdäkseen kirotun ulostulohaavan selkäpuolelle. Ei arpia, pelkkä umpeutumaton, ammottava, kipeä haava. Ja sitten se ei enää palannut.

Tuli hiljaista, kuoleman hiljaista. Rakkaus vei mukanaan tuomansa sykkeen. Olin jo kauan sitten unohtanut oman rytmini, oman sykkeeni - itseni. Ja kivuliainta ei ollut se, kun rakkaus lähti, vaan se, kun se asui sisälläni.

No more love, just exit wounds.

If I ever go back

En halua nähdä sua enää koskaan. Jos joskus palaan, kun palaan, niin sun on oltava poissa. Sun on lähdettävä, että mä voin palata. Haluan palata, mutta en enää muistaa sua. Sä olit mun irlantilainen tarinani, mutta se loppui tähän. Ja seuraava irlantilainen tarinani on kaikkea muuta kuin sinä.

Ja mulla on suunnitelma, mut sä et kuulu siihen. Mene pois, koska en jaksa. Et säkään jaksa. Sä olit muhun ihan loppu. Nyt oot varmaan onnellinen kun olen valtamerten takana.

Ja mä välitän kyllä. Mua huolettaa et ootko sä onnellinen tai tuleeko susta onnellista. Ja saatko sen mistä haaveilet ja mitä susta tulee. Jotain suurta ehkä, oot uskomaton. Ja ikävöin sua joka solullani, mut en halua nähä sua enää koskaan. Tai kuulla mitä susta tulee. I just hope that you're okay.

Koska mä en jaksa muistaa sua. Meidän kirja suljetaan nyt. Meidän irlantilais-suomalainen tarinamme sai viimeisen sivunsa eilen.