19.10.2010 hengitän syvään ennen kuin avaan Jury's hotellin huoneen oven Dublinissa. Sinä seisot sen oven takana ja tunnen sen sähkön jo oven läpi. Karvat niskassani nousevat pystyyn ja pulssi nousee, veri kohisee suonissa hieman lujempaa. Yksi, kaksi, kolme...olen valmis. Ensin ovesta astuu ystävä. Olen kaivannut häntä ja hymyilen kun vastaanotan halauksen ja suudelman poskelleni, on ihanaa olla taas yhdessä. Hänen perässään sisään astut sinä ja on kuin lävitseni iskisi salama, suoraan päästä varpaisiin. Sydämen kautta. Siinä hetkessä osa minusta kuoli. Siinä hetkessä unohdin jälleen elää itselleni, rakastaa itseäni. Rakastin vain sinua.
Sinä iltana sinä olit se kaupunki, se maa, ne äänet, ne tuoksut. Ne kuvat. Pysähtyneet kuvat elämästä, ilosta, rakkaudesta. Valoista, kaduista, siitä kaikesta, jota rakastan siinä paikassa. Olit se kaikki, mikä tekee siitä maailman kolkasta minulle kodin. Olit ystävä, olit rakastaja, olit perhe. Olit minä, olit sinä, olimme me. Ja olit mun pahin viholliseni ja mun olis pitänyt nähdä, että viet multa ihan kaiken antamatta mitään. Mun olis pitänyt nähdä, että olet pelkkä kangastus, joka ilmestyy vain hävitäkseen juuri ennen kuin ehdin koskea.
Mutta enhän mä nähnyt, kun suljin niin ahkerasti silmäni kaikelta, mikä oli suoraan mun edessä. Sä et valehdellut kertaakaan ja silti en nähnyt. Kun en halunnut. Ummistin silmäni totuudelta, kun halusin rakastaa sinua niin kovasti. Rakastaa sinut ehjäksi.
Ne viikot olivat pitkiä. Olin kuin koiranpentu ympärilläsi ja kun lähdit, jäin eroahdistuneena vinkumaan sänkyysi. Olin säälittävä ja surkea. Kerjäsin sinua vihaamaan minua, ei ihmisrauniota jaksa kukaan rakastaa. Et varsinkaan sinä, kun olet itsekin hajalla. Pelkäsit rikkovani minut, vaikka olit tehnyt sen jo. Teit sen avaamalla sen oven ja siitä ei voi sua syyttää. Kaikki tämä kaatuu vain ja ainoastaan mun päälleni.
2.11.2010 mä nousin ylös ja keräsin ne itsetunnon pienet rippeet mitä mulla vielä oli jäljellä. Pyyhin ne kyyneleet ennen kuin ehdit nähdä niitä ja hymyillen jätin sulle hyvästit. Tiesitkö vai etkö, että olin ihan palasina, sitä en saa koskaan tietää. En saa koskaan tietää sinusta mitään, koska me emme enää tapaa. Tai puhu.
02.11.2010 mä suljin oven. Lopullisesti.
Bye Micko...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti